— Yksin koko hautausmaalla?
Tuuli painoi niin vahvasti vastaan, että molemmat pysähtyivät hetkeksi. Vartia odotti vihurin heikentymistä ja vastasi:
— Meitä on täällä kolme, mutta yksi makaa kuumeessa ja toinen on nukkumassa. Tämän kanssa olen vuorotellen vartioimassa.
— Niin, niin. Mutta millainen tuuli! Sen kuulevat kai vainajatkin nurmen alla. Niin se ulvoo kuin raivostunut peto… Oi-voi-voi…
— Entä mistä sinä olet?
— Kaukaa olen, isäkulta, kovin kaukaa, aina Vologodista saakka. Minä pyhissä paikoissa kuljen ja rukoilen hyvien ihmisten puolesta. Jumala meitä armahtakoon!
Vartia pysähtyy hetkeksi sytyttääkseen piippunsa. Hän kyyristyy matkamiehen selän taa ja raappaisee tulta tulitikulla. Ensimäisen tikun liekki valaisee lehtokäytävän oikeata puolta: näkyy pieni, valkoinen hautapatsas enkeleineen ja musta risti. Toinen tikku leimahtaa voimakkaasti, mutta sammuu samassa silmänräpäyksessä tuulesta, paljastettuaan salamana pimeästä jonkun haudan kulmauksen vasemmalla. Kolmas tikku valaisee sekä oikealta että vasemmalta pienen, valkoisen hautapatsaan, mustan ristin ja rauta-aidan, joka ympäröi lapsen hautaa.
— Vainajat nukkuvat, — jupisee kulkija puoliääneen. — Siellä nukkuvat rikkaat ja köyhät, viisaat ja tyhmät, hyvät ja pahat. Kaikki ovat he nyt samanarvoisia. Ja he saavat nukkua aina siksi, kunnes pasunan ääni heidät herättää. Tulkoon taivaan ilot ja ikuinen rauha heidän osakseen!
— Nyt me täällä harhailemme, mutta tulee aika, jolloin mekin siellä lepäämme, — puhuu vartia.
— Niin, niin. Niin käy jokaiselle. Ei löydy ihmistä, joka ei kerran kuolisi. Oi-voi-jaa! Pahoja ovat tekomme, viekkaita ajatuksemme. Niitä syntejä, niitä syntejä! Kirottu olkoon minun nälkäinen sieluni, joka mammonaa palvelee! Jumalan vihat minua kohtaavat enkä löydä pelastusta enää tästä enkä tulevastakaan maailmasta. Minä matelen synneissä kuin mato maassa.