— Niin, ja kuolla täytyy.
— Niin täytyy.
— Pyhiinvaeltajan taitaa olla helpompi kuolla kuin meidän muitten… — virkkaa vartia.
— Pyhiinvaeltajia on monenlaisia. Niitä on totisia, Jumalaa pelkääviä, jotka pitävät huolta sielunsa autuudesta, mutta on niitä sellaisiakin, jotka öisin hautausmailla hiiviskelevät konnan töitä toimitellen… Niin juuri! Antaisipa joku pyhiinvaeltaja, jos tahtoisi, sinulle sellaisen iskun kirveellä, että siihen paikkaan henkesi heittäisit.
— Miksi noin haastelet?
— Muuten vaan… Kas tuossahan taitaa jo porttikin olla? Aivan oikein. Avaahan, hyvä ystäväni!
Vartia avaa portin hapuillen, taluttaa matkamiehen ulos ja virkkaa:
— Tähän tämä hautausmaa päättyy. Kulje nyt tuonne päin peltoja pitkin kunnes tulet valtamaantielle. Siinä on heti rajahauta; pidä varasi ettet putoa… Kun tulet maantielle, niin käänny oikeaan ja sitä pitkin sitten aina myllylle asti…
— Oi-voi-voi… — huokaa kulkija hetken vaiettuaan. — Kun tarkemmin ajattelen, niin miksi minä sinne myllylle menenkään?… Mitä hittoa minä siellä tekisin? Jään mielummin sinun kanssasi tänne…
— No, miksi sinä tänne sitten jäisit?