— Viekää terveisiä.
Von Coren ei tiennyt, mitä vielä olisi sopinut tai tarvinnut sanoa, vaikka sitä ennen, sisään astuessaan, oli aikonut puhua paljon hyvää, mieltä lämmittävää ja merkillistä. Hän puristi ääneti Lajevskin ja hänen vaimonsa käsiä ja lähti heidän luotaan raskain mielin.
— Millaisia ihmisiä! — puheli diakoni puoliääneen, astuessaan toisten jäljessä. — Voi, Jumala, millaisia ihmisiä! Tosiaan on Jumalan oikea käsi istuttanut tämän viinipensaan! Herra, Herra! Yksi voitti tuhannen, toinen kymmenentuhatta. Nikolai Vasiljitsh, — lausui hän haltioissaan, — tietäkää, tänään te voititte ihmisvihollisista suurimman — voititte ylpeyden!
— Herjetkää, diakoni! Mitä voittajia me olemme, minä ja hän? Voittajat näyttävät kotkilta, mutta hän on surkea, saamaton, arka, kumartelee kuin kiinalainen nukke, ja minun on mieleni niin surullinen.
Takaapäin kuului askelia. Sieltä tuli Lajevski, aikoen saattaa lähtijää. Laivasillalla seisoi palvelija, pidellen kahta matkalaukkua, ja hiukan loitommalla seisoi neljä soutumiestä.
— Aika tiukka tuuli … brr! — sanoi Samoilenko.
— Merellä lienee nyt aika myrsky — oi, oi! Et sinä nyt lähde sopivaan aikaan, Kolja.
— Minä en pelkää meritautia.
— Ei siitä puhetta… Kunpa nuo tolvanat eivät keikauttaisi sinua mereen. Olisi pitänytkin lähteä asioimiston purjeveneessä. Missä on asioimiston pursi? — huusi hän soutajille.
— Lähti jo, teidän ylhäisyytenne.