— Kunniasanasi? Muista se! Minä luotan sinuun…
Nuori rouva pani haarukan syrjään, tekeytyi hyvin salaperäisen näköiseksi ja kuiskasi:
— Ajattelehan nyt… Oli mainio sää! Hän ajoi edellä oppaansa kanssa, minä jonkin matkaa jäljessä. Kun olemme ajaneet kolme neljä virstaa, niin Julia yht'äkkiä huudahtaa ja pitelee rintaansa. Hänen tataarilainen oppaansa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen, muuten olisi Julia Petrovna pudonnut satulasta… Minä ajoin oman oppaani kanssa hänen luokseen… Mitä nyt? Mitä tämä on? "Oh", huutaa Julia Petrovna, "minä kuolen! Voin pahoin! En voi ajaa pitemmälle!" Ajattelehan kuinka minä säikähdyin! No, ajakaamme sitten takaisin, sanoin. "Ei", sanoi hän, "en voi ajaa takaisin! Jos ajan yhdenkään askeleen, niin kuolen tuskasta! Minua puistattaa ja suonta vetää!" Ja hän pyytää, rukoilee minua ja minun Suleimaani ajamaan takaisin kaupunkiin ja tuomaan hänelle Bestushevin tippoja, jotka auttavat.
— Odotahan… Minä en ymmärtänyt sinua täydelleen… murahti mies otsaansa silitellen. Äsken sanoit nähneesi näitä tataareja vain kaukaa, mutta nyt sinä kerrot jostakin Suleimasta.
— Mm… Joko sinä taas rupeat saivartelemaan! virkkoi nuori rouva yrmeästi, mutta vähääkään hämmentymättä. En voi sietää tuollaista epäluuloisuutta! En voi sietää! Se on niin typerää, niin typerää!
— Minä en saivartele, mutta… miksi valehtelet? Ajelit tataarien kanssa ja sillä hyvä… Miksi siinä enää kiepotella?
— Hm!… sinä olet kummallinen! kiihtyi nuori rouva. Olet mustasukkainen Suleimalle! Mitenkähän sinä ajaisit vuoristoon ilman opasta! Mitenkähän! Jollet tunne sikäläistä elämää, jollet ymmärrä, niin on parasta vaieta. Älä puhu! Ilman opasta ei siellä voi ottaa askeltakaan.
— Vielä mitä!
— Ole hyvä ja heitä tuo tyhmä hymyilysi! Minä en ole sinulle, kuten Julia… Minä en tahdo tuomita häntä, mutta minä… Vaikka en tahdokaan tekeytyä hurskaaksi, niin siihen määrään minä en kuitenkaan unohtanut itseäni. Minun Suleimani ei koskaan rikkonut sopivaisuuden rajoja… Ei! Mametkul istui kyllä Julian luona usein, ties kuinka kauan, mutta minä, kun kello vain löi yksitoista, sanoin heti: "Suleima, mars! Menkää pois!" Ja minun typerä tataarini meni. Hän oli, rakas ukkoseni, kovan kurin alainen… Heti kun hän vain rupesi rahaa tai jotakin muuta murisemaan, minä heti: "Kuinka-a? Mitä-ä?" Niin nousi hänen sisunsa kurkkuun… Ha-ha-haa!… Tiedätkös, rakas Vasilij, että sillä oli ihan mustat silmät, sysimustat, aito tataarilaiset kasvot, tyhmän näköiset ja naurettavat… Kas sillä lailla minä häntä pitelin! Sillä lailla!
— Minä kuvittelen mielessäni… murahti mies hieroen leivästä pieniä pallosia.