— Kuinka tyhmä sinä olet, Vasilij! Kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet! Minä tiedän sinun ajatuksesi… Mutta vakuutan sinulle, ettei hän edes kävelymatkoillakaan rikkonut sopivaisuuden rajoja… Kun me esimerkiksi ajoimme vuoristoon tai Urtshan-su'n koskelle, minä aina sanoin hänelle: "Suleima, aja perässäni!" Ja hän ajoi perässäni, raukka… Vieläpä mitä ihanimmilla paikoilla sanoin hänelle: "Suleima, sinun ei pidä unohtaa, että sinä olet tataari ja minä valtioneuvoksen puoliso!" Ha-ha-haa!…
Nuori rouva nauroi makeasti, vilkaisi pikaisesti ympärilleen, tekeytyi säikähtyneen näköiseksi ja kuiskasi:
— Mutta Julia! Oih sitä Juliaa! En ymmärrä, rakas Vasilij, miksei voi huvitella ja samalla levähtää maailman turhuudesta? Huvittele, ole hyvä, kukaan ei sinua siitä tuomitse, mutta menetellä vakavasti, ruveta rakentamaan perhekohtauksia ja sen semmoisia… ei, miten haluat, mutta sitä minä en ymmärrä! Ajatteleppas, hän oli mustasukkainen minulle! Eikö tämä ole tyhmää? Kerran tulee Mametkul, Julian ihana Adonis, hänen luokseen, mutta Julia ei ole kotona… No niin, minä kutsuin Mametkulin luokseni… me aloimme jutella… puhelimme yhtä ja toista… he ovat, tiedätkös, kerrassaan hauskaa väkeä! Niin kului ilta huomaamatta… Yht'äkkiä syöksyy Julia sisään… hyökkää minun ja Mametkulin kimppuun… rupeaa rähisemään… hyi! Sellaista minä en käsitä, Vasilij…
Vasilij karaisi kurkkuaan, synkistyi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.
— Kyllä vietitte siellä iloista elämää, totta totisesti! murahti hän happamesti hymähtäen.
— Hm! Kuinka typerä olet! loukkaantui Natalja Mihailovna. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet! Aina sinulla on nuo ilkeät ajatuksesi! Enpä kerro sinulle enää koskaan mitään! En koskaan!
Nuori rouva pisti suuttuneena suunsa suppuun ja vaikeni.
PANETTELU
Kaunokirjoituksen opettaja Sergei Kapitonitsh Ahinejev naitti tyttärensä Nataljan historian ja maantieteen opettajalle Ivan Petrovitsh Loshadinille. Häät sujuivat kuin rasvattu. Salissa laulettiin, soitettiin, karkeloitiin. Klubista vuokratut tarjoilijat, yllään musta hännystakki ja valkoinen, likainen kaulanauha, juoksivat edes takaisin huoneissa, ikäänkuin häkäpäissään. Kaikki oli yhtä helua ja melua. Matematiikan opettaja Tarantulov, ranskalainen Pasdequoi ja kontrollikonttorin nuorempi reviisori Jegor Venediktitsh Msda istuivat vieretysten sohvalla ja tuon tuostakin keskeyttäen toisiaan juttelivat innokkaasti vieraille elävänä haudatuista ihmisistä ja lausuivat ajatuksensa spiritismistä. Kukaan näistä kolmesta ei uskonut spiritismiin, mutta he myönsivät, että tässä maailmassa on paljon sellaista, jota ihmisjärki ei koskaan voi käsittää. Viereisessä huoneessa kirjallisuuden opettaja Dodonskij selitteli vieraille tapauksia, jolloin vahtisotamiehellä on oikeus ampua ohikulkijaa. Keskustelut olivat siis kauheita, mutta sangen huvittavia. Pihalle päin olevista ikkunoista katseli ihmisiä, joilla yhteiskunnallisen asemansa perusteella ei ollut oikeutta astua sisään.
Tasan kello 12 yöllä isäntä Ahinejev meni keittiöön katsomaan, oliko siellä illallinen valmiina. Keittiö oli lattiasta kattoon saakka täynnä sakeata sumua hanhenpaistista, sorsapaistista ja monista muista ruokalajeista. Kylmät ruoat ja väkijuomat olivat sikin sokin taiteellisessa epäjärjestyksessä kahdella pöydällä. Pöytien ympärillä hääri kyökkipiika Marfa, punakka akka, jonka maha oli pingoittunut kahdenkertaiseksi.