— Näytähän, matushka, sitä sampea vähäisen! sanoi Ahinejev hieroen käsiään ja nuoleskellen huuliaan. Onpa täällä sellainen suloinen tuoksu, että tekisi mieli syödä koko keittiö! Niin, näytäppäs sitä sampea!
Marfa pyörähti erään penkin luo ja kohotti varovasti rasvaista sanomalehtipaperia. Lehden alla suuren suuressa vadissa loikoi komea hyytelöllä valettu sampi keskellä kapristen, öljypuulehtien ja porkkanain kirjavuutta. Ahinejev katseli sampea ja oihkasi tyytyväisyydestä. Hänen kasvonsa säteilivät, silmänsä pyörivät. Hän kumartui ja päästi huulistaan äänen, joka tuli kuin rasvaamattomasta rattaanpyörästä. Seisottuaan siinä hetkisen hän näpsähdytti tyytyväisenä sormiaan ja maiskautti vielä huuliaan.
— Aa! Tulisen suutelon läiskähdys!… Kenen kanssa sinä, Marfa, täällä suudella paukuttelet? kuului ääni viereisestä huoneesta ja ovessa näkyi apuopettaja Vanjkinin puti puhtaaksi ajeltu pää. Kenen kanssa sinä täällä?… Aa… erittäin hauska!… Vai Sergei Kapitonitshin kanssa! Aika vaari, totta tosiaan! Ihan nenä nenässä kiinni tuon akan kanssa!
— Minä en yleensä suutele, sanoi Ahinejev joutuen hämilleen. Kuka on sanonut sen sinulle, senkin hölmö? Minä vain… huuliani maiskautin katsellessani… ajatellessani sitä nautintoa… nähdessäni tämän kalan…
— Juttele, mitä juttelet!
Vanjkin hymyili leveästi ja katosi oven taa. Ahinejev punastui.
"Piru ties, menee vielä, lurjus, juoruamaan", ajatteli hän. "Koko kaupungille kertoo… häpäisee minut, senkin nauta…"
Ahinejev astui arasti saliin ja vilkaisi Vanjkiniin päin. Tämä seisoi pianon luona ja kuiskasi eteenpäin kumartuneena ylitarkastajan kälylle jotakin, jolle tämä nauroi.
"Minusta varmaankin!" ajatteli Ahinejev. "Minusta… senkin vietävä! Ja että tuo uskookin! Nauraa! Hyvä Jumala! Ei, näin ei asiata voi jättää… Teenpä niin, ettei kukaan usko… Kerron koko jutun kaikille, niin tuo hölmö joutuu kiinni panettelusta!"
Ahinejev silitti päätään ja astui yhä vielä hämillään Pasdequoin luo.