— Piru ties, kuka lie! Sanoi tulleensa tilaamaan univormun.
Merkulov kahmaisi leveästi viisihaaraisella suurta nenäänsä, kuten hän aina teki tahtoessaan ilmaista suurinta ihmetystään, ja mutisi:
— Kyllä se eukko nyt hullujaan hourailee… Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt jalosukuista henkilöä, kun yht'äkkiä keskellä paastopäivää upseeri tulee tilausta tekemään! Hm! Menenpä katsomaan…
Merkulov läksi kapakasta ja käydä kekkaloi kotiinsa… Eipä vaimo valehdellutkaan. Mökkinsä kynnyksellä räätäli näki kapteeni Urtshajevin, paikallisen sotilashallinnon ylipäällikön sihteerin.
— Missä sinä vetelehdit? tervehti kapteeni häntä. Kokonaisen tunnin olen saanut tässä odotella… Osaatko ommella univormun?
— Teidän ylhäis… Hyvä Jumala! mutisi Merkulov änkyttäen ja kiskaisten hatun kera päästään tukon hiuksia. Teidän ylhäisyytenne! Eihän tämä ole ensi kerta, kun minä niitä teen. Hyvä Jumala! Paroni Shputselille olen ommellut… herra luutnantti Sembulatov on minulle vielä tänä päivänäkin kymmenen ruplaa velkaa. Kuuleppas, eukko! Anna hänen ylhäisyydelleen tuoli, Jumala minua rangaiskoon… Käskettekö ottaa mitan vai sallitteko ommella silmämäärältä?
— Siis… sinun verkasi ja viikon päästä valmis… Paljonko otat?…
— Hyvänen aika, teidän ylhäisyytenne… Mitä te nyt, hymähti Merkulov. Enhän minä mikään kauppias ole. Kyllä meillä ymmärretään, kuinka on herrasväen kanssa… Kun Persian konsulille ompelimme, ei silloinkaan mitään edeltäpäin…
Otettuaan kapteenista mitan ja saatettuaan häntä Merkulov seisoi kokonaisen tunnin keskellä tupaansa töllistäen vaimoonsa. Hän ei uskonut…
— Mutta, hitto vieköön, mikä harmi! murahti hän vihdoin. Mistä otan rahat verkaan? Aksinja, kultaseni, lainaappas sinä minulle rahat, jotka sait lehmästä!