Kaksi päivää loikoili Merkulov uunilla, ei syönyt eikä juonut mitään hän oli kokonaan antautunut itseensätyytyväisyyden valtaan, aivan kuin Herkules suoritettuaan urotyönsä. Kolmantena Merkulov läksi saatavaansa perimään.
— Onko hänen ylhäisyytensä ylhäällä? kuiskasi hän hiipien eteiseen ja kääntyen sotilaspalvelijan puoleen.
Saatuaan kieltävän vastauksen hän rupesi ovenpielessä seistä törröttämään kuin patsas ja odottelemaan.
— Heitä niskasta menemään! Sano, että lauantaina! kuuli hän pitkän aikaa odotettuaan kapteenin käheän äänen.
Samaa hän kuuli lauantaina, sekä seuraavana että sitä seuraavana… Kokonaisen kuukauden hän kävi kapteenin luona, istuskeli tuntikausia eteisessä ja rahan sijaan sai käskyn mennä hiiteen ja tulla lauantaina. Mutta hän ei vain uupunut eikä nurissut, vaan päinvastoin… Hän tosiaan lihoi. Pitkällinen odotus eteisessä oli hänen mieleensä ja "heitä niskasta menemään" soi suloisesti hänen korvissaan.
— Ihan paikalla sen näkee, kuka on jalosukuinen! ihasteli hän joka kerta palatessaan kapteenin luota kotiin. Meillä Pietarissa kaikki olivat sellaisia.
Elämänsä loppuun saakka Merkulov olisi suostunut käymään kapteenin luona ja odottelemaan eteisessä, jollei Aksinja olisi vaatinut takaisin lehmästä saamiaan rahoja.
— Saitko rahaa? kysyi hän mieheltään joka kerta. Et? Mitä sinä oikein teet minulle, koira? Hä?… Mitkä, missä hiilihanko on?
Kerran iltasella Merkulov palasi torilta kantaen hiilisäkkiä selässään.
Aksinja kiirehti hänen jäljessään.
— Kyllä minä sinua kotona opetan! Maltahan vain, rupatti eukko muistellessaan lehmästä saamiaan rahoja.