— Miksi niin?
— Enpä tiedä. Luultavasti ei minulla ole ollut liikaa aikaa tai ehkäpä en ole tavannut sellaisia naisia, jotka… Yleensä minulla on vähän tuttavia enkä liiku juuri missään.
Nuoret astuivat kolmisen sataa askelta sanaakaan virkkamatta. Ognjev katseli Veran paljasta päätä ja huivia ja hänen mielessään heräsivät keväiset ja kesäiset päivät toinen toisensa jälkeen. Se oli aikaa, jolloin hän kaukana harmaasta kammiostaan Pietarissa, nauttien täällä hyvien ihmisten huolenpidosta, luonnosta ja mieliharrastuksestaan, ei ennättänyt huomata, kuinka aamuiset sarastukset vaihtuivat iltaisiin ja kuinka linnut kesän loppua ennustaen herkesivät laulamasta, ensin satakieli, sitten peltopyy ja vähän myöhemmin ruisrääkkä… Aika kului huomaamatta, oli hyvä ja hauska olla…
Sitten Ognjev alkoi ääneen muistella, kuinka vastenmielistä hänen köyhän, ihmisiin ja elämänhyörinään tottumattoman oli saapua huhtikuun lopulla tänne N:n pitäjään, jossa luuli olon käyvän ikäväksi ja yksinäiseksi ja ihmisten välinpitämättömästi puhuvan tilastosta, joka, hänen mielipiteensä mukaan, oli huomattavin kaikista tieteistä. Saavuttuaan eräänä huhtikuun aamuna pieneen N:n kaupunkiin hän asettui asumaan vanhauskoisen Rjabuhinin majataloon, jossa hänelle parista kymmenestä kopekasta vuorokaudessa annettiin valoisa ja puhdas huone sillä ehdolla, että hän tupakoi ulkona. Levähdettyään ja saatuaan tietää, kuka pitäjän kunnallishallinnon puheenjohtaja oli, lähti hän viivyttelemättä jalkasin Gavril Petrovitshin luo. Hänen oli kuljettava neljä virstaa uhkeita niittyjä ja nuoria lehtoja. Yläilmoissa leijaili leivoja, jotka täyttivät ilman hopeanhelähtävillä äänillä, mutta vihertävillä vainioilla hyppeli peltovariksia arvokkaasti siipiään räpytellen.
— Hyvänen aika! — ihmetteli Ognjev silloin, — eihän täällä aina saane tällaista ilmaa hengittää, vai tuoksuneekohan se näin minun tuloni tähden?
Odottaen kuivaa ja asiallista vastaanottoa hän astui arasti Kusnetsovien asuntoon, katseli silmäkulmainsa alta ja nyki ujosti partaansa. Ukko rypisteli ensin otsaansa, kun ei ymmärtänyt, mitä tällä nuorella miehellä ja tilastotieteellä on tekemistä kunnallishallinnon kanssa, mutta kun tämä oli laajasti selittänyt hänelle, mitä tilastoaines on ja missä ja miten sitä kootaan, niin Gavril Petrovitsh vilkastui, hymyili ja alkoi lapsellisen uteliaasti silmäillä tulijan tilastovihkoja… Saman päivän illalla istui Ivan Aleksejevitsh jo Kusnetsovien illallispöydässä, humaltui pian väkevistä juomista, ja katsellessaan uusien tuttaviensa rauhallisia kasvoja ja velttoja liikkeitä, hän tunsi ruumiissaan suloista, uneliasta uupumusta kuten silloin, kun ihmistä nukuttaa, hymyilyttää, kun hän tuntee loikoilemishalua… Ja uudet tuttavat katselivat häntä hartaasti ja kyselivät, tokko hänen vanhempansa elivät, paljonko hän ansaitsi kuukaudessa, kävikö usein teattereissa…
Ongjev muisteli taivalluksiaan ympäri pitäjiä, huviretkiä, kalamatkoja, joukkoretkeä nunnaluostariin abbedissa Marfan luo, joka lahjoitti kullekin vieraalle lasihelmisen kukkaron, muisteli kiihkeitä, loputtomia, aitovenäläisiä riitoja, jolloin riitapukarit nyrkeillä pöytään iskien ja rummuttaen kiistelivät keskenään, keskeyttivät toistensa puheita ja itsekään sitä huomaamatta puhuivat itsensä pussiin, siirtyivät asiasta toiseen ja riideltyään siten pari kolme tuntia, nauroivat: "Piru ties, mistä tämä riita syntyi! Alettiin terveydestä, mutta jouduttiin haudantakaisiin asioihin!"
— Entä muistatteko, kuinka minä, te ja tohtori ratsastimme Shestovoon? — kysyi Ivan Aleksejevitsh Veralta heidän lähestyessään metsää. — Silloin me vielä tapasimme sen hupsun, jolle minä annoin viisi kopekkaa ja joka kolme kertaa ristinmerkin tehtyään heitti rahan ruispeltoon. Hyvä Jumala, miten runsaasti minulla on muistoja täältä, niin runsaasti, että jos ne voisi koota kiinteään muotoon syntyisi niistä aika harkko kultaa! En ymmärrä, miksi järkevät ja tunteelliset ihmiset tungeksivat suurissa kaupungeissa eivätkä tule tänne? Tokkohan Nevskillä ja suurissa, kosteissa taloissa on enemmän tilaa ja totuutta kuin täällä? Minusta ovat kalustetut vuokrahuoneet, joissa asuu taiteilijoita, lukumiehiä ja sanomalehdentoimittajia, aina näyttäneet epäilyttäviltä.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä metsästä kulki tien yli pieni silta, jonka kussakin kulmauksessa oli pylväs. Tähän Kusnetsovit ja heidän vieraansa tavallisesti pysähtyivät iltakävelyillään. Täältä saattoi kiusata metsän kaikua ja nähdä tien katoavan puitten tummaan siimekseen.
— Nythän olemme jo sillalla! — virkkoi Ognjev. — Tästä kai käännytte takaisin…