Vera pysähtyi ja hengähti.
— Istukaamme, — sanoi hän istahtaen eräälle siltapylväälle. —
Ennen lähtöä hyvästeltäessä kaikki tavallisesti istuutuvat.
Ognjev istahti hänen viereensä kirjapinolleen ja jatkoi puheluaan. Vera hengitti raskaasti kävelystä eikä katsellut Ivan Aleksejevitshiin, vaan jonnekin syrjään, niin ettei tämä saattanut nähdä hänen kasvojaan.
— Ja yhtäkkiä me tapaamme toisemme kymmenen vuoden päästä, — puhui Ivan Aleksejevitsh. — Millaisia olemme silloin? Te olette ehkä arvoisa perheen äiti, mutta minä jonkun paksun arvokkaan, tarpeettoman tilastollisen kokoelman tekijä. Tapaamme toisemme ja muistelemme menneisyyttä… Me tunnemme nykyisyyden, se täyttää meidät ja liikuttaa meitä… mutta silloin emme enää muista päivää, kuukautta emmekä edes vuotta, jolloin viimeksi näimme toisemme tällä pienellä sillalla. Te tulette muuttumaan… Kuulkaa, muututtehan?…
Vera säpsähti ja kääntyi kysyjää kohti.
— Mitä? — kysyi hän.
— Kysyin teiltä juuri…
— Suokaa anteeksi, en kuullut, mitä sanoitte.
Nyt vasta Ognjev huomasi, että Vera oli muuttunut. Tyttö oli kalpea ja huokaili, ja hänen vavahteleva hengityksensä levisi hänen huulilleen, hänen käsiinsä, hänen päähänsä, ja hänen otsallaan riippui nyt tuon yhden hiussuortuvan asemesta kaksi… Nähtävästi hän ei tohtinut katsoa Ongjevia suoraan silmiin, vaan liikutustaan peittääkseen hän vuoroin korjasi kaulustaan, joka tuntui viiltävän hänen kaulaansa, vuoroin taas veti punaisen liinansa toiselta olkapäältä toiselle…
— Teidän on kaiketi kylmä, — sanoi Ognjev. — Eihän ole terveellistä istua sumussa. Kyllä minä saatan teidät takaisin kotia.