Vera vaikeni.
— Mikä teitä vaivaa? — hymähti Ivan Aleksejevitsh. — Te vaikenette ettekä vastaa kysymyksiini. Oletteko sairas vai oletteko suuttunut?
Vera, joka painoi lujasti kädellään Ongjevin puoleista poskeaan, tempasi yhtäkkiä kätensä pois.
— Kauhea asema… — kuiskasi hän kasvoillaan suuren tuskan ilme. —
Kauhea!…
— Miksi se niin kauhea on? — kysyi Ognjev olkapäitään kohauttaen ja ihmetystään salaamatta. — Mitä tämä oikeastaan merkitsee?
Yhä vielä raskaasti hengittäen ja vavisten kääntyi Vera selin häneen, katseli puolisen minuuttia taivasta ja virkkoi:
— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ivan Aleksejevitsh…
— Kyllä minä kuuntelen.
— Teistä tuntuu ehkä kummalliselta… te ihmettelette, mutta minusta on kaikki yhdentekevää…
Ognjev kohautti vielä kerran olkapäitään ja valmistautui kuuntelemaan.