— Minä, tuota noin… — alkoi Vera painaen päänsä alas ja hypistellen liinansa pumpuloita. — Nähkääs, minä… tuota noin… tahdoin sanoa… Teistä tuntuu kummalliselta ja… typerältä, mutta minä… en voi enää kauemmin.
Veran puhe muuttui epäselväksi muminaksi, jonka itku äkkiä katkaisi. Tyttö kätki kasvonsa liinaan, painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja itki ääneen. Ivan Aleksejevitsh rykäsi ihmetyksestä hämmästyneenä ja tietämättä, mitä sanoa tai tehdä, katsoi toivottomasti ympärilleen. Itkuun ja kyyneliin tottumattomana hänenkin silmänsä vettyivät.
— Hyvänen aika, mitä nyt! — jupisi hän hajamielisesti. — Vera Gavrilovna, miksi te nyt?… Armaani, oletteko sairas? Vai onko joku loukannut teitä? Sanokaa nyt, ehkä minä voin…
Kun Ivan Aleksejevitsh koettaen lohduttaa tyttöä rohkeni hellävaroen irroittaa tämän kädet kasvoilta, hymyili Vera hänelle kyyneltensä läpi ja virkkoi:
— Minä… minä rakastan teitä!
Nämä yksinkertaiset ja tavalliset sanat lausui tyttö aivan jokapäiväisesti, mutta ne hämmensivät kovin Ognjevia. Hän kääntyi poispäin Verasta, nousi ja kun hänen hämmästyksensä oli hiukan haihtunut, häntä alkoi pelottaa.
Surunvoittoinen, lämmennyt, hellätunteinen mieliala, jonka lähtö ja läksiäisjuomat olivat hänessä herättäneet, katosi heti tehden tilaa katkeralle, vastenmieliselle kiusallisuudentunteelle. Hän tunsi joutuvansa pois suunniltaan ja hän vieroi Veraa, joka nyt, tunnustettuaan rakkautensa ja heitettyään yltään luoksepääsemättömyyden, mikä niin kaunistaa naista, näytti ikäänkuin lyhyemmältä, yksinkertaisemmalta, himmeämmältä.
"Mitä tämä on? — kauhistui Ivan Aleksejevitsh. — Mutta minähän rakastan häntä… vai enkö? Siinäpä arvoitus!"
Mutta Vera, kun kaikkein pahin ja raskain oli vihdoin sanottu, hengitti taas vapaasti. Hän nousi myöskin seisomaan ja katsoen Ivan Aleksejevitshia suoraan silmiin alkoi puhua nopeasti, hillittömästi, innokkaasti.
Kuten ihminen, joka äkkiä pelästyy, ei voi muistaa katastroofin yksityiskohtaista kulkua, niin ei Ognjevkaan muistanut Veran sanoja ja lauseita. Hän muisti vain tytön puheen sisällön, hänet itsensä ja sen vaikutuksen, minkä tuo rakkaudentunnustus teki, muisti ikäänkuin tukahutetun, jonkun verran liikutuksesta sortuneen äänen, ja puhetavan omituisen musikaalisuuden ja intohimoisuuden.