Itkien, nauraen, kyynelten silmäripsissä kimaltaessa Vera kertoi, että heti heidän tuttavuutensa ensimäisenä päivänä Ivan Aleksejevitshin alkuperäisyys, järki, kauniit, viisaat silmät, toimet ja elämän päämäärä olivat hämmästyttäneet häntä ja että hän oli rakastunut tulisesti, järjettömästi ja syvästi; että keväällä, kun hän tuli puutarhasta sisään ja näki eteisessä Ivan Aleksejevitshin hartiavaipan tai kuuli kaukaa hänen äänensä, niin hänen sydäntänsä hiveli viileä, onnea aavistava tuulahdus. Hänen tyhjät pilapuheensakin saivat tytön nauramaan; jokaisessa vihkoon merkityssä numerossa näytti olevan jotakin harvinaista, suurenmoista; hänen ryhmysauvansa näytti kaikkia puita kauniimmalta.
Metsä, sumuhöytäleet ja tummat ojat kahden puolen tietä näyttivät vaienneen ja kuuntelevan tytön kertomusta, mutta Ognjevin sielussa liikkui jotakin pahaa ja kummallista… Tunnustaessaan rakkautensa Vera oli ihana, puhui kauniisti ja tulisesti, mutta Ognjev ei tuntenut nautintoa eikä elämäniloa, kuten olisi toivonut, vaan myötätuntoisuutta, tuskaa ja sääliä Veraa kohtaan, senvuoksi, että hänen tähtensä kärsi noin hyvä ihminen. Ties, ohjasiko Ognjevia kirjallinen järki vai ilmenikö hänessä järkähtämätön tottumus objektiivisuuteen, mikä niin usein häiritsee ihmisten elämää, mutta joka tapauksessa tuntuivat Veran innostus ja kärsimys hänestä tympäiseviltä eikä vakavilta. Samassa hänen tunteensa kuohahti ja kuiskasi hänelle, että kaikki, mitä hän nyt kuuli ja näki, oli luonnon ja personallisen onnen kannalta katsoen tilastoa, kirjoja ja totuuksia tärkeämpää… Ja hän kiukutteli ja syytti itseään, vaikkei ymmärtänytkään, mihin oli vikapää.
Ognjevin kiusallista asemaa pahensi sekin, ettei hän tiennyt, mitä vastata, ja vastata piti ehdottomasti. Suoraan vastaukseen: "en rakasta teitä", siihen hänen voimansa eivät riittäneet, mutta hän ei voinut myöskään myöntyä, sillä hän ei löytänyt kipinääkään sydämestään, vaikka kuinka olisi etsinyt…
Hän vaikeni, mutta Vera kertoi sillä aikaa, ettei hänellä ollut suurempaa onnea kuin saada nähdä hänet, lähteä vaikka heti hänen kanssaan minne hän vain tahtoi, olla hänen vaimonaan ja auttajanaan ja jos Ognjev nyt lähtisi hänen luotaan, niin kuolisi Vera ikävään…
— Minä en voi jäädä tänne! — sanoi Vera käsiään väännellen. — Koti, tämä metsä, ilma, kaikki täällä on käynyt minulle vastenmieliseksi. Minä en voi kestää tätä alituista rauhaa ja päämäärätöntä elämää, en voi sietää meidän värittömiä ja kalpeita ihmisiämme, jotka ovat toinen toisensa kaltaisia kuin vesipisarat! He ovat kaikki sydämellisiä ja hyväntahtoisia, senvuoksi, että ovat kylläisiä eivätkä kärsi, taistele… Mutta minä tahdon juuri suuriin, kosteihin kivitaloihin, joissa kärsitään työstä rasittuneina, työstä ja puutteista…
Tämäkin puhe tuntui Ognjevistä vastenmieliseltä eikä vakavalta. Kun Vera herkesi puhumasta, niin hän ei tiennyt vieläkään mitä sanoa, mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, niin hän jupisi:
— Minä, Vera Gavrilovna, olen teille hyvin kiitollinen, vaikka tunnen, etten ole mitenkään ansainnut sellaista… teidän puoleltanne… tunnetta. Toiseksi, rehellisenä ihmisenä minun täytyy sanoa, että … onni perustuu tasapainoon… se on, molemminpuoliseen rakkauteen…
Mutta samassa Ognjev häpesi jupinaansa ja vaikeni. Hän tunsi, että tällä hetkellä oli hänen kasvojensa ilme tyhmä, typerä, syyllinen, että hänen naamansa oli pinnistetty ja jännittynyt… Vera osasi kaiketikin lukea totuuden hänen kasvoistaan, koska hän yhtäkkiä muuttui vakavaksi, kalpeaksi ja hänen päänsä painui alas.
— Suokaa anteeksi, — mutisi Ognjev, kestämättä pitempää vaitioloa.
— Minä kunnioitan teitä niin paljon, että… kärsin siitä!…
Vera kääntyi pikaisesti ympäri ja lähti nopeasti astelemaan kotiansa kohti. Ognjev seurasi häntä.