— Ei tarvitse! — sanoi Vera viitaten hänelle kädellään. — Älkää tulko, minä menen yksin…
— Eihän toki… pitäähän sentään saattaa…
Mitä ikinä Ognjev puhuikaan, kaikki tuntui hänestä inhottavalta ja typerältä. Syyllisyyden tunne kasvoi hänessä askel askeleelta. Hän kiukutteli, puristeli nyrkkiään ja kirosi kylmyyttään ja kömpelöä käytöstään naisten seurassa. Koettaen kiihottaa itseään hän katsoi Veran kaunista vartaloa, hänen tukkaansa ja pienten jalkojensa jälkiä pölyisellä tiellä, palautti mieleensä hänen sanojaan ja kyyneleitään, mutta kaikki tämä vain liikutti hänen mieltään eikä kiihottanut sitä.
"Ah, eihän saata väkivalloin rakastua!" — vakuutti hän itselleen ja ajatteli samalla: — "mutta koska minä oikeastaan rakastun väkivallatta? Olenhan kohta 30-vuotias! Veraa parempaa naista en ole milloinkaan tavannut enkä tule ikänä enää tapaamaankaan… Oh, koiramaista vanhuutta! 30-vuotias vanhus!"
Vera asteli hänen edellään yhä nopeammin ympärilleen katsomatta, pää painuksissa. Ognjevista näytti kuin hän olisi surusta surkastunut hartiain kohdalta…
"Kuvittelenpa, mitä hänen mielessään nyt liikkuu! — ajatteli Ognjev katsellessaan tytön selkää. — Kaiketi häntä hävettää ja tuskastuttaa siihen määrin, että tahtoisi kuolla! Hyvä Jumala, kuinka paljon tässä elämässä on runoutta, järkeä… Mutta miten typerä, järjetön minä sentään olen!…"
Puutarhan pikkuportin luona Vera katsahti taakseen, köyristyi, veti liinan ympärilleen ja lähti hätäisesti kävelemään pitkin lehtokujaa.
Ivan Aleksejevitsh jäi yksin. Palatessaan takaisin metsään hän asteli verkalleen, pysähtyen vähän väliä katselemaan pikku porttiin päin sen näköisenä kuin ei olisi uskonut itseään. Hän etsi tiestä Veran jälkiä eikä uskonut, että tyttö, joka oli häntä niin miellyttänyt, oli vastikään tunnustanut hänelle rakkautensa ja että hän niin kömpelösti oli "kieltäytynyt." Ensi kerran elämässään hän tuli kokemuksesta vakuutetuksi siitä, kuinka vähän ihminen on riippuvainen hyvästä tahdostaan, ja huomanneeksi omasta itsestään, millaisessa asemassa kunnollinen ja hyvätahtoinen ihminen on aiheuttaessaan lähimmäiselleen vasten tahtoaan julmia, ansaitsemattomia kärsimyksiä.
Hänellä oli paha omatunto, ja kun Vera oli kadonnut, alkoi hänestä tuntua siltä, kuin hän olisi menettänyt jotakin hyvin kallista, läheistä, jota hän ei enää voinut saavuttaa. Hän tunsi, että Veran mukana katosi osa hänen nuoruuttaan, ja että ne hetket, jotka hän niin hyödyttömästi oli elänyt, eivät enää ikänä palaisi takaisin. Saavuttuaan sillalle hän pysähtyi ja rupesi miettimään. Hän tahtoi löytää syyn kummalliseen kylmäkiskoisuuteensa. Hänestä oli selvää, ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään. Vilpittömästi hän tunnusti itselleen, että se ei ollut järkeilevää kylmäkiskoisuutta, jolla viisaat ihmiset niin usein kerskailevat, eikä itserakkaan hölmön kylmyyttä, vaan aivan yksinkertaisesti henkistä voimattomuutta, kykenemättömyyttä käsittää syvästi kauneutta, varhaista vanhuutta, johon hänet oli vienyt kasvatus, taistelu leipäkannikasta ja perheettömänä numeroidussa huoneessa asuminen.
Sillalta hän lähti vitkaan, ikäänkuin vastenmielisesti astumaan metsään johtavaa tietä pitkin. Täällä, missä puitten läpi hohtava kuutamo räikeinä täplinä kuvastui tummaa, sakeata taustaa vasten, jossa hän ei tuntenut mitään muuta kuin omat ajatuksensa, täällä hän halusi hartaasti saada takaisin sen, mitä oli menettänyt.