Ja Ivan Aleksejevitsh kuvitteli mielessään, että hän oli palannut vielä kerran takaisin. Yllyttäen itseään muistelmilla ja ajatellen voimakkaasti Veraa hän riensi puutarhaan. Tiellä ja puutarhassa ei ollut enää sumua, ja kirkas kuu paistoi kuin puhtaaksi pestynä taivaalta. Idässä oli vielä hiukan usvaa ja taivas jonkun verran synkkä… Ognjev kuvitteli astuvansa varovasti tummia ikkunoita kohti. Heliotrooppi ja reseda tuoksuivat väkevästi… Karo heilutti ystävällisesti häntäänsä, juoksi hänen luokseen ja haistoi hänen kättään… Karo oli ainoa elävä olento, jonka hän näki kiertäessään pari kertaa talon ympäri. Sitten hän pysähtyi Veran pimeän ikkunan alle ja viitattuaan kädellä poistui raskaasti huoaten puutarhasta…

Tunnin kuluttua hän oli jo tuossa pienessä kaupungissa, jossa hän majaili, ja kolkutti kasvot kuumina majatalon porttia, johon hän väsyneenä nojasi. Jossakin kaukana haukkui koira ja ikäänkuin vastaukseksi hänen kolkutukseensa alettiin kirkon luona soittaa raskasta rautalevyä…

— Yökaudet kuljeskelet pitkin… murisi porttia avatessaan majatalon isäntä, jonka yllä oli kuin pitkä naisten paita. — Parempi olisi, jos rukoilisit Jumalaa ja heittäisit nuo yöjuoksusi…

Saavuttuaan sisälle huoneeseensa Ivan Aleksejevitsh laskeutui vuoteelle ja tuijotti pitkän aikaa tuleen… Sitten hän ravisti päätään ja alkoi laittaa tavaroitaan matkakuntoon…

Volodja.

Kesäisenä sunnuntaina viiden tienoissa iltapäivällä istui Volodja, seitsentoistavuotias, ruma, sairaloinen ja ujo kimnasisti, Shumihinin huvilan lehtimajassa ja ikävöi. Hänen ilottomat ajatuksensa kulkivat kolmeen suuntaan. Ensinnäkin huomenna, maanantaina hänen tuli suorittaa matematiikan tutkinto; hän tiesi, että jollei hän huomenna voinut ratkaista kirjallista tehtävää, niin hänet erotettaisiin koulusta, koska hän oli toista vuotta kuudennella luokalla ja kovin heikko algebrassa. Toiseksi, hänen olonsa Shumihinien luona kiusasi hänen itserakkauttaan, sillä he olivat rikkaita ja aristokraattisia ihmisiä. Hänestä tuntui siltä, että rouva Shumihin ja tämän sukulaiset kohtelivat hänen äitiään kuin köyhää armoleivän syöjää, etteivät he kunnioittaneet äitiä, vaan pitivät häntä pilkkanaan. Kerran Volodja kuuli sattumalta, kuinka rouva Shumihin sanoi terassilla serkulleen Anna Fedorovnalle, että Volodjan äiti kaikin tavoin itseään laitellen tekeytyi nuoremmaksi kuin oli, ettei hän koskaan maksanut korttipelissä häviämiään rahoja ja muisti kyllä tilaisuuden sattuessa, että oma suu oli aina lähinnä. Joka päivä Volodja rukoili äitiään, ettei tämä matkustaisi Shumihinien luo, kuvasi miten huonossa asemassa hän oli tuohon herrasväkeen nähden, vakuutteli, puhui röyhkeästi, mutta äiti, kevytmielinen, hemmoteltu nainen, joka oli eläessään tuhlannut kahden ihmisen omaisuuden, omansa ja miehensä, pyrki yhä vain parempaan, ylhäisempään seuraan, eikä ymmärtänyt poikaansa, jonka pari kertaa viikossa täytyi seurata äitiä tuohon vihattuun Shumihinien huvilaan.

Kolmanneksi Volodja ei voinut hetkeksikään vapautua kummallisesta vastenmielisyyden tunteesta, joka oli hänelle aivan uusi… Hän tunsi nimittäin olevansa rakastunut rouva Shumihinin serkkuun ja vieraaseen, Anna Fedorovnaan. Tämä oli vilkasliikkeinen, kovaääninen ja naurunhaluinen kolmikymmenvuotias nainen, terve, tanakka, punakka, pyöreäharteinen, lihavaleukainen ja ohuet huulet aina hymyssä. Hän ei ollut kaunis eikä nuorikaan — sen Volodja kyllä tiesi — mutta jostakin syystä hän ei voinut olla ajattelematta, katsomatta tuota naista, kun tämä krokettia pelatessaan kohautteli pyöreitä hartioitaan ja liikutti sileätä selkäänsä tai naurettuaan jonkun aikaa ja juostuaan portaita ylös, heittäytyi nojatuoliin, sulki silmänsä ja hengitti raskaasti, ikäänkuin hänen rintaansa olisi ahdistanut. Anna Fedorovna oli naimisissa. Hänen miehensä, arkkitehti, joka oli käytökseltään sangen arvokas, saapui kerran viikossa huvilaan, nukkui tarpeekseen ja palasi takaisin kaupunkiin. Kummallisen tunteen herätti Volodjassa se, että hän syyttä vihasi tätä arkkitehtiä ja iloitsi joka kerran, kun tämä matkusti takaisin kaupunkiin…

Istuessaan nyt lehtimajassa ja ajatellessaan huomista tutkintoa ja äitiään, jolle naurettiin, hän halusi voimakkaasti nähdä Njutan — näin nimittivät Shumihinit Anna Fedorovnaa — kuulla hänen äänensä, vaatteittensa kahinan… Tämä halu ei ollut sen puhtaan, runollisen rakkauden kaltaista, josta hän oli lukenut romaaneissa, ja josta hän uneksi joka ilta levolle mennessään, vaan oli se niin kummallista, käsittämätöntä; hän häpesi ja pelkäsi kuin jotakin kovin pahaa ja rietasta, jota oli vaikea edes itselleenkään tunnustaa…

— Se ei ole rakkautta, — arveli hän itsekseen. — Kolmikymmenvuotisiin ja naimisissa oleviin naisiin ei rakastuta… Se on vain oikku… pieni oikku…

Ajatellessaan tätä oikkua hän muisti olevansa sanomattoman ujo, viiksetön, kesakkoinen, pienisilmäinen ja kuvitteli seisovansa Njutan rinnalla; mutta tämä pari tuntui hänestä mahdottomalta. Sen jälkeen hän kuvitteli olevansa kaunis, rohkea, älykäs, yllään viimeisen muodin mukainen puku…