"Portteria… — ajatteli Vasiljev. — Mitä sanoisit, jos veljesi tai äitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa saisit portteria, luulen…"
Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija oli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot punottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi suurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:
— Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy parempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!
Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta kuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että siellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla loukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua…
Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja kiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta itkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä, hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä niitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä kauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.
Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen vaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli araksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa, hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota, lyödä, loukata ilettävin sanoin…
Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin portaita alas.
V.
Vasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaen tovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaat ja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhä vieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojen yläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Jos katsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevan täynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaan ne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivat vielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenä Vasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa, silmäripsiinsä… Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.
"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! — ajatteli
Vasiljev. — Kirotut olkoot nämä talot!"