Hänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaita alas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, ja sydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältä kadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaa tovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.
Näissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt; turmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, mutta sen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaa kuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, joka oli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli "langennut", niin vaikeata oli keksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällä noitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.
"On olemassa pahetta, — ajatteli Vasiljev, — mutta syyllisyyden tuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan, poljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä, välinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Vasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo, personallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, ja etteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.
Joukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen ja nauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi, katsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:
— Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, ei hätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!
Hän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmillä viiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiään huitoen:
— Seiso suorana vaan! Älä tärise!
Ja nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.
Halki melun kuului taiteilijan ääni: