Kello oli juuri lyönyt kaksi kun läksin Treubergille. Kuljin pää kumarassa ja muistan yhä selvästi talojen varjot jalkakäytävällä, jota pitkin astuin. Ennenkuin astuin ulos majatalosta olin myötäänsä kuvitellut tapaisinko vai enkö tapaisi häntä, saisinko puhutella häntä vai en. Tiellä en enää kyennyt ajattelemaan mitään.
Soitin ja kysyin rouvaa. Palvelijatar vastasi, että koko perhe oli mennyt ulos, ja että miss Yves oli yksin kotona.
Sydämeni hypähti. Tunsin pelkoa ja kunnioitusta, syvää kiitollisuutta
Jumalaa kohtaan, melkein niin kuin silloin, kun näin toistamiseen
tuon muistettavan unen, kun kuulin ensi kertaa tuon suloisen äänen
Belvederessä.
"Siinä tapauksessa tahtoisin tavata miss Yves'tä," vastasin.
Palvelijatar ei kysynyt nimeäni, hän luuli kai minun olevan vieraan neidin ystäviä ja vei minut sisään. Menimme etuhuoneen läpi, palvelijatar avasi oven ja sanoi:
"Eräs herra kysyy teitä." Näin Violetin istuvan kirjoittamassa.
Hän ei ollut yksin; pikku tyttö luki hänen vieressään ja toinen leikki hiljaa nukkensa kanssa. Miss Yves nosti päätään ja tervehti minua rauhallisesti hymyillen. En nähnyt hänen ilmettään, sillä hän seisoi ikkunaan päin kääntyneenä. Tytöt katselivat minua hämmästyneinä.
"Kirjoititte?" sanoin anteeksi pyytäen.
Violet vastasi puoliääneen englannin kielellä jotain, mitä en kuullut.
"Minulleko?" kysyin.