"Niin", sanoi hän. "Se on kohta lopussa. En voi sanoa sitä ääneen."
Odotin, hyväillen pikkuista lukijaa. Toinen pienokainen oli hyljännyt nukkensa ja oli pannut päänsä miss Yves'in syliin. Violet ojensi minulle kirjeen ja alkoi suudella ja hyväillä pienokaisen vaaleaa tukkaa. Luin seisaallani pöydän ääressä.
Violetilla ei ollut sydäntä sanoa mitä oli kirjoittanut, eikä minulla ole sydäntä liittää sitä tähän siinä suloisessa, viimeistellyssä muodossa, jossa sen säilytän. Annattehan anteeksi, ystävättäreni, ett'en anna teidänkään lukea sitä. Miss Yves pahoitteli, sydämellisin sanoin, ett'en ollut totellut häntä, ja sanoi suostuneensa puhumaan kanssani luottaen siihen, että kun olin kuullut hänen kertomuksensa poistuisin ainaiseksi hänen luotaan. Hän pyysi minua kuitenkin olemaan sääliväinen, ja sanomaan hänelle hyvästi ystävällisesti.
Olin liikutettu sydänjuuriin saakka, hengitykseni oli pysähtyä. Violet hengitti raskaasti, tuskallisin ilmein. Ojensin käteni tarttuakseni hänen käsiinsä. Hän osoitti nopeasti lapsia ja siitä ymmärsin, että yksin ollessamme hän ei olisi pannut vastaan.
"Lupaan sen", sanoin hänelle italiaksi, tukehtuneella äänellä.
"Uskottehan minua, eikö totta?"
Violet vastasi myöskin italiaksi.
"Uskon." Ja hän nousi ylös.
"Luuletteko", sanoin, "voivanne nyt puhua?"
Hän vastasi taas:
"Kyllä!"