Mutta en tahdo yksityiskohtaisesti kertoa hänen surullista tarinaansa ja tuskinpa voisinkaan sitä tehdä.
Minulta jäi kuulematta useita seikkoja ja hän kärsi niin tavattomasti ett'en uskaltanut pyytää häntä toistamaan niitä. Minä kärsin itsekin ja minusta oli sata kertaa parempi, ett'en kuullut kaikkea.
Yhdeksäntoista ikäisenä oli hän ajatellut, että hänen puutteellisuutensa estäisi häntä saamasta osakseen rakkautta. Huomattuaan erehdyksensä oli hän ensin hiukan puolustautunut, mutta sitten oli hän vastannut toisen intohimoon niin tulisesti ja rajusti, että luuli olevansa kykenemätön rakastamaan niin syvästi enää milloinkaan.
Kuulin hänen kertovan tuon rakkauden tuskaisista vaiheista, mainiten kaikki, pysähtyen, kun sanaa oli vaikea lausua, päästämättä käsistään ruusua ja katsoen sitä lakkaamatta lasimaisella katseella. Hänen äänensä tuli yhä särkyneemmäksi, liikutetummaksi ja sekavammaksi, kun taas minun mielessäni myrskysivät kateellisuus, sääli ja tuska, ihailu ja rakkaus. Se oli kertomus kaikkein intohimoisimmasta ja sokeimmasta sydämestä, ylpeimmästä ja oikeamielisimmästä sielusta, joka kärsi, ollen kuitenkin ylevin erehtyessään, ja ehkäpä epäoikeutetussa vihassaan, yleistä mielipidettä vastaan. Hänen rakkautensa oli hävitetty yhdellä iskulla, en sano kuinka, ja hän oli sen jälkeen ollut melkein ilman sydäntä siihen päivään saakka, kun hän oli lukenut kirjani.
Hän ei kertoessaan vuodattanut kyyneltäkään, mutta ruusuparka joutui häviöön, ja lopuksi nuo nytkähtelevät kädet, jotka olivat sitä pidelleet, puristuivat tyhjinä nyrkkiin kuin kuumeessa. Minä tartuin niihin, suljin ne käsieni väliin, puristin niitä rintaani vasten ja kuiskasin hiljaa lohdutuksen sanoja. Minusta tuntui kuin tuo rakas olento henkevöityisi, taipuisi minua kohden, kuin välähtäisi hänen silmissään kirkas salama. Lapset huusivat häntä juuri silloin: miss! miss! Hän veti kätensä pois ja koetti saada heidät vaikenemaan, mutta se ei onnistunut, hänen täytyi nousta ja laahustaa vaivaloisesti heidän luokseen.
Minäkin nousin ylös. Olin lohduttanut häntä kuoleman tuskan rintaani ahdistaessa. Aloin kävellä hitaasti edestakaisin huoneessa. Olin jo tehnyt muutaman kierroksen ennenkuin huomasin, että miss Yves oli yhä pikkupöydän luona, kasvot käsien peitossa. Lähenin häntä ja kysyin:
"Entä tämä avioliitto?"
Hän laski kätensä, mutta ei kohottanut silmiään minuun.
"Sukulaisteni työtä", vastasi hän. "He toivoivat sitä niin. Olen köyhä, kuormana heille. Ei, kyllä he tahtovat hyvää, mutta en ole heidän tyttärensä. Isäni ja äitini ovat kuolleet."
Minut valtasi syvä sääli kuullessani hänen puhuvan noin lohduttomasti tuo sanomaton sulous äänessään, nähdessäni hänet niin kalpeana ja murtuneena, ja mikä kidutus olikaan hänelle kertoa kaikki minulle näin. Olisin tahtonut painaa hänen päänsä sydäntäni vasten, mutta vaikk'eivät lapset olisikaan olleet näkemässä, en olisi voinut tehdä sitä. En, en olisi voinut toimia tuskaa ja ylpeyttä vastaan. En tiennyt mitä hän teki, en kuullut mitä hän sanoi, mutisin: