"Kiitos, Jumala teitä lohduttakoon. Jumala siunatkoon teitä!"
Hän pudisti vielä kerran päätään ikäänkuin tukahduttaakseen kyyneleensä ja alkoi silitellä ruusun hajanaisia heteitä. Tiesin hyvin, että tuskallinen säälini ja hämmennykseni tekivät häneen pelottavan vaikutuksen, niin valmistautunut kuin hän olikin tähän kohtaukseen. Tietoisuus siitä oli piinallinen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa hänelle sanaa, jonka tunsin taistelevan ulospääsystä sielussani. Violet teki liikkeen, aikoen heittää luotaan ruusunlehdet! Silloin laskin viimeinkin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin lempeästi:
"Älkää!"
Löysin vanhan kirjekuoren ja kokosin siihen yksitellen hajalliset lehdet. Hän katseli käteni liikkeitä sanomatta mitään ja mutisi vasta muutaman hetken kuluttua:
"Mitä teette?"
En voinut vastata, kokosin yhä edelleen ruusun jäännöksiä ja hän ei enää kysynyt minulta mitään. Yksi lehti oli pudonnut permannolle. Violet kumartui ottamaan sitä ja antoi sen minulle.
"Ruusu parka!" sanoi hän.
Tartuin hänen käteensä, puristin sitä kovasti toistaen: "Ruusu parka."
Äkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.
"Se tulee olemaan kanssani", sanoin, "aina luonani. Ei mikään ruusu tule olemaan rakkaampi minulle kuin tämä, joka on kärsinyt niin paljon."
Miss Yves ei näyttänyt käsittävän mitä tarkoitin.