"Olen tappanut jotain", sanoi hän matalimmalla äänellään, "teidänkin sielustanne, eikö totta?"
"Luulen kyllä niin", vastasin. "Mutta siellä on myös syntynyt jotain."
Se oli totta. Minusta tuntui, että olin kulkenut suuren tulen läpi, että nuo hetket olivat vuosia, ja että rakkauteni ja sydämeni olivat sisällisesti muuttuneet.
"Nyt", jatkoin, "pidän teistä toisella, syvemmällä ja pyhemmällä tavalla. Nyt olette vielä lähemmin kiinnitetty minuun kuin ennen."
Miss Yves huokasi, huokasi taas eikä vastannut.
Istuuduin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa.
"Violet, tahdotteko tulla kiinnitetyksi minuun täydellisesti, Jumalan ja ihmisten edessä?"
Hän säpsähti, tarttui minun käteeni, puristi sitä kouristuksen tapaisesti niin kuin äsken ja sanoi minulle hiljaa, sulkeutunein ilmein, silmät maahan luotuina:
"En voi! Älkää puhuko siitä! Älkää!"
Esihuoneen ovi avautui ja Violet ehti vetää kätensä pois juuri ennen kuin herra Treuberg astui sisään. Hänen rouvansa oli sairaan ystävän luona ja pyysi ilmoittamaan miss Yves'ille, ett'ei hän palaisi ennen kuin yöllä. Lupasin herra Treubergille tulla pian tapaamaan rouvaa ja sanoin hyvästit, vieden muassani Violet'in viime katseen, tuntehikkaan ja suruisan silmäyksen, jossa näin kuin salaman valossa hänen antautuvan minulle samalla kertaa toistaen: "En voi, en voi, en voi!"