XIX.
Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua, mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.
Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen. Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi. Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan! Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.
Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.
Seuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä.
"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka, lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.
"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa. Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle. Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin, että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi, mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.
"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin. Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut siihen.
"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä, että voin olla teille vain uskollinen ystävätär.
"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta. Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea, saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta en kaivannut.