"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!
"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!
Violet Yves."
Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta, ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde, rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni. Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.
Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että palaisin illalla.
Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne Violetille. Loppu kuului näin:
Mun rakkauteni tuoksu pyhä on, siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno. Kun tummeni tuo ilta onneton, sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.
Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa, siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki. Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.
Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.
"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit niityt Altmühlin rannalla.