"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!"
Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin. Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.
"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä: "ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni, vastoin kaikkien muiden mielipidettä.
Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne, jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä; mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen, että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa, voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?
Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat! Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti, ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle yksin.
XX.
Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori
Topler sisään.
"Tässä minä olen", sanoi hän.
En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki, jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.
Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.