"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi välttämättä tietää oikean osotteen…"
Hän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä.
"Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä."
Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi hankkia tietoja minusta.
"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin, vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari, tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole ihania?"
Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi. Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.
"Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä."
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!"
"No sitten?"