En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin. Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku, jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen, se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi hiljaa:
"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli yksitoista ja sieltä niityille."
Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän lähtee huomenna."
Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen, sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit seuralle hymy huulillani.
Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä. Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan. Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä kotikaupungissani.
Yön tunti on tornista lyönyt, vain askelet kadulla soivat. Väsyneenä ma astelen hiljaa ja aattehet unelmoivat.
Nuo vanhat, mustat talot
kuun peittää hopeakaapu.
En tiedä, mi aikojen paino,
mi tuska mun sieluuni saapuu.
Vinoräystäisten kattojen takaa
kasvoihini kuuhut loistaa.
Mitä katkeran kohtalon tuskaa
sun välkkyvä otsasi toistaa?
Min taivahan suuren pulman sinä yksinkulkija arvaat? Elo laulajan turha on haave, sua ilman hetkeni karvaat.
Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.