Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli pimeässä ja pää kuun valon kultaama.
XXV.
Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa. Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle. Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta kuin:
"Terveiset miss Yves'iltä?"
Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori Toplerin."
Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois. Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään."
Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta iloiten ja vapisten.
"Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta, arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?"
"En toki!" huudahdin.
"Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin."