"Lähden huomenna", vastasin.
Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu. Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja, kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme toistemme käsiä ja erosimme.
Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!"
Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä minulle.
Mutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille.
Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan kysyvä "mutta" huulillani.
"Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani.
"Se on välttämätöntä!"
"Mutta se ei ole mahdollista!" huudahdin.
Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä sitten? Topler väitti itsepäisesti:
"Sanon, että se on välttämätöntä!"