"Mutta veljenne? Onko hän siellä?"
"Varmasti."
"Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?"
"Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä."
No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se heidän asiansa.
Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen kasvojaan.
Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni. Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.
Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.
"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi toinen minun puoleeni ja toisti:
"Hänellä on jotain sanomista."