XXXIII.
En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä, jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan karkoitin sen kauhulla luotani.
Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut, yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:
Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.
Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset, maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle", sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen astui ulos, löi sydämeni haljetakseen.
"Jos sallitte", sanoi rouva, "menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni."
Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.
Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:
"Rakastatko minua?"
Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa. Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle siitä, poistui Violet.