"Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan, että minulla näin pian olisi kihlattu tytär."
Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen: kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä paljon.
Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme silmissään. Säikähdin.
"Ei, ei," sanoi hän. "Olen liian onnellinen."
Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä suloisimmaksi hymyilyksi.
"Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla, jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi hetkeksi hänen kasvoilleen.
"Violet", kuiskasin. "Vaimoni!"
Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan kiihkeästi:
"Ainaisestiko?"
"Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa sydämeni samoin.