Luulen, että rakastuin sinuun Belvederessä liian pian, rakkahin; paljon aikaisemmin kuin sinä luulitkaan. Silloin ajattelin vastoin tahtoani, että olisin onnellinen saadessani elää lähellä sinua, halvimpana majassasi, ottaen tietämättäsi osaa sinun sisäiseen elämääsi; saadessani kuulla sinun puhuvan minua arvokkaampien kanssa ja lukea… niin, ajattelin sitäkin syntiä! lukea salaa sinun papereitasi. Sitten, kun sain tietää, että sinäkin rakastit minua, huimasi päätäni ja toivoin mielessäni, että sinun pitäisi kirjoittaa vain minulle. Tätä toivoin kerran myöhemminkin. Kun matkustin rautateitse Firenzestä Roomaan kuulin mainittavan sinua ihanteellisena kirjailijana, sillä tavoin, että se koski minuun. Valitin tuskasta ja ajattelin, että kun sinä tulisit omakseni, et kirjoittaisi riviäkään maailmalle. Mutta se oli ajatus, joka ei silloin voinut toteutua. Tunsin sinun sielusi paljon paremmin kuin ennen kirjeittesi kautta, tiesin, että mitä aatteisiisi tulee, kykenit sinä jatkamaan tietäsi halveksien päättävästi hyökkäyksiä, jotka tapaavat, tai eivät tapaa sinua. Nyt olen sinun ja tässä se, mitä sydämelläni on:
Meidän pitäisi viettää elämämme sinun kotipaikallasi, siellä missä sinun rakkaimmat muistosi ovat, missä luonnon äänet ovat puhuneet sinulle ensikertaa, kerran lapsuutesi päivinä, saattaa sinut suuresti hämmästymään ja ihmettelemään, ja missä ne myöhemmin osottivat minulle, että olit runoilija, ja että ne vaativat vastausta. Muistathan, eikö totta, että olet kertonut minulle sen? Siellä olet oppinut tuntemaan niiden ihmisten ajatukset ja elämän, jotka jo osaksi ovat kirjoissasi ja osaksi mielessäsi; siellä sinä usein olet tuntenut koko kansan tavalla. Siellä tulee meidän viettää elämämme, ei sen tähden, että sinä nauttisit synnyinseutusi koko sulosta, vaan siksi, että tuo nautinto mielestäni kuuluu runoilijan tarpeisiin, ja sinun täytyy olla runoilija loppuun saakka, koko sielullasi ja minunkin sielullani.
Olen osaksi ehkä liian epäilevä ja osaksi liian innostunut: viimemainittuun vahinkoon et sinä, joka annoit minulle takaisin kahdeksantoistavuotiaan sydämen, ole syypää. Minun mielestäni sinä runoilijana voit tehdä hyvää vain muutamille sieluille, ja ajattelen samalla, että tuon rajoitetun hyväntyön arvo on määräämätön, ja että olisit syyllinen pahaan, jos et tekisi sitä. Ja vielä lisäksi olen minä hyvin tietämätön ja mitätön henkilö, mutta kuitenkin sangen vaativainen; uskallanpa sanoa mielipiteeni siitä mitä sinun pitäisi taiteilijana tehdä tulevaisuudessa. Romaani, jonka olet alkanut, miellyttää minua tavattomasti, ja tiedän kuinka yhdessä kirjoitamme sitä sittenkun sinä olet minun. Näen jo itseni istumassa sinun vierelläsi, paljon mitättömämpi työ käsissäni, katsellen ja suudellen sinua, toivoen, kun sinä kirjoitat, ja laskien silmäni alas, kun sinä nostat katseesi paperista, ett'en häiritsisi sinua, ja saisit olla rauhassa. Tahtoisinpa vielä, ettei ainoastaan die vornehme Welt, niinkuin täällä sanotaan, esiintyisi tulevissa teoksissa, tuo hieno herroista ja naisista muodostettu seurapiiri. En myöskään tahtoisi, että niissä olisi vain talonpoikia ja työmiehiä. Vaan sitä minä tahtoisin, että sinä kuvailisit kaikenlaisia ihmisiä, sellaisina kuin ne sekaantuvat ja vaikuttavat toisiinsa, tai ainakin sellaisina kuin ne rinnatusten elävät todellisessa elämässä. Ja tahtoisinpa vielä suurempaakin: että olisit näille ihmisille totuuden ja oikeuden runoilija.
Oi Jumalani kuinka sydämeni lyö kun ajattelen, että sinusta tulee sellainen! Syleilen sinua, puristaudun rintaasi vasten ajatuksissani, rakastan sinua ja olen niin onnellinen, että kärsin siitä.
5 p:nä heinäkuuta.
Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas, raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.
Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut. Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea, luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.
Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet, hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen, rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei, eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea. Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?
Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä, enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet, kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä, minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, — huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni, puhun sinulle hyväilyilläni!
Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?