XXXVIII.
Palasimme puutarhaan kävelyretkeltä.
"Minkä tähden rakastat minua?" kysyi hän. "Yhäkö unen vuoksi?"
"En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia… Pyydän teitä sanomaan unelmien takia, neiti… ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan rakastanut."
"Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä. "Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?"
"En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani. Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S. Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta."
"Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja sanovan sinä!
Hän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi!
"Minä raukka aloin paljon aikaisemmin."
"Roomassako?" sanoin minä. "Luettuasi Luisan?"