Violet purskahti nauruun: "Liian nopeasti!" sanoi hän. "Onpa herra itserakas!"
Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä sanottiin Luisan tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.
"Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti, saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!"
"Ja tuo pois lähtö", sanoin. "Kuinka se koskikaan minuun!"
"Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!"
Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta syvällä äänellä:
"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä mielikuvituksella!"
XXXIX.
Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen huvimatkan.
Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat viitat näkymättömiä paikkoja.