Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen, hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä, riemastuksestani sillä hetkellä.
"Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.
Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini. Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.
Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää, etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.
Otin muistikirjan.
"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?"
Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti käsissään.
Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.
Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta siitä, mikä katoaa.
Kirjoitin muistikirjaan: