Fairyland

On satujen maassa metsä, niin synkkä ja varjoinen. Minä kuljen ja huoaten mietin missä piilevi keijut sen.

Ja viidakko viuhuu ja vait' on,
se tummuu ja kirkastuu;
Se tyyneenä välistä uinuu,
ja taas virkkuna havahtuu.

Ihmeissäni katselen tietä,
mi nousee ja häipyy pois;
minä tahtoisin tunkea sinne,
miss' vehreys tummin ois.

Jos jonne mun tieltäni karkaat
läpi lehvikön leppoisan,
sinut, säikkyvä, suudelmilla
minä jälleen rauhoitan.

Ja vaikka en tunne ma metsää ja outo on mulle tie, Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.

En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti. Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin, sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri hän oli tuo keijukainen.

"Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon, että tahtoisin tietää missä hän piilee?"

"Niin, niin", sanoi hän. "Mutta minä se sentään olen."

Ja kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain: