"Kas, minäpä se olin!"
Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen, pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi, paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.
"Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!"
"Ohoh!" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan.
"Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä."
"Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt luullaan, ettei hän kuulunut Gartenlauben tilaajiinkaan."
"Te olette kavala!" huudahti rouva.
"Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.
"Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa. Mitä sinä siitä arvelet."
"Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä, "minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään kirjallisuuteen."