Tämä kaunist' on:
Meri arvaamaton
Täynn' aaltoja on lakkapäitä!
Kisaellen vaan
Käy karkelemaan
Tässä Vellamon neitojen häitä.
Tämä hauskaa vaan:
Nyt hypellä saan;
Kuinka iso on tanhumatanner;
Eipä silmillään
Näe ääriäkään,
Eikä vapise allamme manner.
Se iloa on
Ja lukematon
On Ahtolan morsiuskansa.
Hei, kanssamme vaan
Käy karkelemaan:
Kuka surisi nuoruuttansa!
TUOMAS (laulun vaiettua):
Onko helvetin henkien
Tää hurjaa kuollontanssia?
He nousivatko kiusaten
Hukuttaaksensa sielua?
Suloista olis hypätä
Aaltojen helmaan viileään,
Jos siihen loppuis' elämä,
Sammuisi ikipimeään.
Jos, niinkuin Joonas aikanaan,
Vois hirmumyrskyn tyynnyttää
Ja tulla levon satamaan,
Jumalan tahdon tyydyttää.
Jos, uudestansa ryhtyen,
Elämän hurjaan taisteluun
Sais käydä, kuni Niniven
Hän kaupunkihin tuomittuun,
Saarnaten pyhän Jehovan
Ankaran päivän tuloa;
Jos voisin minä Jumalan
Levittää armon valoa
Toivottomille sieluille,
Pimeytehen käärityn
Syvimmän tuskan omille,
Ja nostaa kansan, määrätyn
Hukkumahan, taas uudestaan
Elohon — silloin ilolla
Astuisin heti Ahtolaan.
(Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumea soitto).
TUOMAS:
Mitä tämä? Joko vihdoin
Järki jättää hallituksen
Särkyneessä sielussani?
Onko tämä Luojan kosto,
Tullut minun synnistäni?
— — — — —
Taikka, ehkä kuollon kellot
Äänet oudot kuulemani?
Ehkä tuska tuivertavi
Povessani polttavainen
Viimeisiä kertojansa.