XIV Luku.
Miten tulee herättää pelkoa ja sääliä.
Pelkoa ja sääliä voipi herättää näytelmällisen laitoksen, mutta myöskin itse tapauksien sepityksen kautta, mikä viimeinen onkin parempi ja todistaa parempata runoilijata. 2. Sillä kantataru on sillä tavalla kokoonpantava, että, joka kuulee miten asiat tapahtuvat, myös näkemättäkin tuntee kauhistusta ja sääliä tapahtuvain johdosta, niinkuin jokaisen käypi Oidipo-tarua kuullessa. 3. Tämän vaikutuksen aikaan-saaminen näytelmällisen laitoksen kautta on taiteettomampi ja vaatii suurimaksuisia hankkeita. 4. Mutta jotka näytelmällisen laitoksen kautta eivät hanki pelättäviä vaan kummastuttavia, niillä ei ole tragedian kanssa mitään yhteyttä; sillä kaikenlaista huvia ei ole tragediasta etsiminen, vaan ainoastaan mitä sille omituista on. 5. Ja koska runoilijan pitää kuvailuksen kautta hankkiman huvia pelvosta ja säälistä, niin on selvä, että tämä on pantava itse tapauksiin. 6. Sentähden tahdomme nyt tarkastella, mitä tapahtumissa näyttää kauhealta taikka surkuteltavalta. Niiden, jotka tämänkaltaisia toimittavat, täytyy olla keskenänsä joko ystävät tahi viholliset, taikkapa ei kumpaakaan. 7. Jos nyt vihollinen vihollisensa surmaa, niin hän ei teossaan eikä aikeissaan osoita mitään säälittävää, paitsi mitä itse intohimoon tulee.[90] Samaten on myös laita niidenkin, jotka eivät ole ystäviä eikä vihollisia. 9. Mutta kun intohimot joutuvat ystävällisiin oloihin, niinkuin esimerkiksi jos veli veljensä surmaa elikkä on surmaamisen aikomuksessa, tahi poika isänsä, tahi äiti poikansa, tahi poika äitinsä, taikkapa jotain muuta semmoista tekee — tämmöisiä on etsiminen. 10. Vanhojen jättämiä jumalaissatuja ei pidä hajoittaman, tarkoitan, näet, miten esimerkiksi Orestes surmasi Klytaimnestran, ja Alkmaioni Erifylen; 11. mutta runoilijan tulee itse tämmöisiä keksiä ja muinais-ajan taruja hyvin käyttää. Mitä sanalla "hyvin" ymmärrämme, tahdomme tarkemmin selvittää. 12. Toiminta voipi, näet, tapahtua siten, että toimivaiset toisistaan tietävät ja toisiansa tuntevat, kuton entiset runoilijat runoelmissaan tekivät ja niinkuin myös Euripides kuvaili lapsensa surmaavaa Medeiaa; 13. mutta silläkin tavalla voi se tapahtua, että henkilöt tietämättä tekevät hirmuisen tekonsa, ja vasta sittemmin tulevat ystävyyttänsä tuntemaan, niinkuin Sofokleen Oidipo. Ja näin saattavat tehdä joko ulkopuolella draamaa, tahi itse tragediassa niinkuin Astydamaan Alkmaioni tahi Telegono "haavoitetussa Odysseyssä".[91] 14. Paitsi näitä saattaa vielä kolmanneksi tapahtua, että se, joka tietämättömyydestä juuri on aikeissa tehdä jotain parantamatonta, ennen tekemistänsä tulee toista tuntemaan. Eikä muulla tavalla voi tapahtua kuin näin. 15. Täytyy, näet, toimia taikka olla toimimatta, ja sitä tietävänä taikka tietämättä. 16. Kehnoin näistä on se, kun joku on tietäväisenä jotain tekemäisillään, eikä kuitenkaan tee; sillä tämä on inhoittavaa, eikä tragillista; puuttuu, näet, kärsintöä.[92] Sentähden ei kenkään näin tee, pait hyvin harvoin, niinkuin esimerkiksi "Antigonessa" Haimoni Kreonia vastaan.[93] 17. Sen jälkeen tulee aikeen täyttäminen. 18. Mutta parempi on, kun joku tuntematta tämmöistä tekee ja vasta tehtyänsä toisen tuntee, sillä mitään inhoittavaa tässä ei ole, mutta tunteminen on kauhea. 19. Parasta on kuitenkin viimeksi mainittu. Tarkoitan sitä kun esimerkiksi "Kresfonteessa" Merope aikoo poikansa surmata, mutta ei surmaa, vaan hänen tuntee;[94] ja "Ifigeneiassa" sisar veljensä; ja kun "Hellessä"[95] poika, äitinsä juuri ulosantamaisillaan, hänen tuntee. 20. Tästä syystä eivät tragediat, niinkuin jo on sanottu, käsitä monta sukua. Hakiessaan osasivat näet runoilijat, ei taiteesta mutta sattumuksesta, sovittaa tänlaisia kohtia kantataruihinsa, ja senpä tähden niiden täytyikin kääntyä semmoisiin perheisin, joissa on ollut tänkaltaisia intohimoja. 21. Tapausten sepitsemisestä siis, niinkuin myös minlaiset kantatarujen pitää oleman, on tarpeeksi puhuttu.[96]
XV luku.
Mitä luonteiden suhteen tulee vaariinottaa.
Luonteisin katsoen löytyy neljä asiata, joita on vaariinottaminen. 2. Yksi ja ensimäinen oη, että ne ovat hyviä.[97] Luonnetta on jollakulla silloin, kun, kuten sanottu, hänen puheensa tahi toimintansa ilmoittaa joitakuita aikeita, pahoja, näet, jos hän luonteeltansa on paha, hyviä, jos hän on hyvä. 3. Tämä koskee jokaiseen ihmisluokkaan, sillä myös nainen on hyvä, vieläpä orjakin, jos toinen näistä ehkä lieneekin huononlaisempi, toinen peräti kehno. 4. Toiseksi pitää luonteiden oleman sopivaisia. Luonne saattaa esimerkiksi olla miehevä; mutta naisen ei sovi olla miehevänä taikka peloittavana. 5. Kolmanneksi sen pitää oleman todellinen; sillä tämä ei ole samaa kuin luonteen saattaminen hyväksi ja sopivaksi, josta puhuimme.[98] Neljänneksi pitää sen oleman yhtämukainen.[99] 6. Sillä jos kuvaeltava onkin epämukainen ja tämmöisen luonteen alainen, niin täytyy häntä kuvaella yhtämukaiseksi epämukaisuudessansa. 7. Esimerkkinä huonosta luonteesta ilman täytymyksettä on Menelao "Oresteessa";[100] 8. säädyttömästä ja sopimattomasta Odysseyn valitus "Skyllassa"[101] ja Melanippen lause;[102] 9. epämukaisesta "Ifigeneia Auliissa", sillä rukoillessaan hän on aivan toisenlainen kuin sittemmin. 10. Samaten kuin tapausten sepittämisessä on luonteissakin joko täytymystä tahi todennäköisyyttä noudattaminen, niin että sen kaltainen sitä tahi sitä puhuu taikka tekee täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan ja toinen tapaus toisensa jälkeen seuraa täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan. 11. Selvä on myös, että runotarujen kehitelmienkin täytyy tapahtua itse tarun johdosta, eikä niinkuin "Medeiassa"[103] mielivaltaisen keinon avulla, eikä myöskään niinkuin Iliadissa poispurjehtiminen.[104] 12. Semmoista mielivaltaista keinoa saattaa käyttää näytelmän ulkopuolella tapahtuvissa, joko jo ennen tapahtuneissa, jota ihminen ei voi tietää, taikka jälestä päin tapahtuvissa, joka tarvitsee ennustamista ja ilmoittamista; sillä Jumaloilla tunnustamme olevan voiman kaikkia nähdä. 13. Mitään ymmärtämätöntä ei saa olla tapauksissa; mutta jos senkaltaista löytyy, niin on se asetettava tragedian ulkopuolelle, kuten Sofokleen "Oidipossa".[105] 14. Ja koska tragedia on jaloimpain kuvailus, niin on meidän hyviä kuvan-maalaajia jälitteleminen; sillä kun nämä kuvaavat jotain kuvaa, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta kaunistavat sitä kuitenkin. Samaten pitää myös runoilijan, kun hän kuvailee joko rajuluontoisia ihmisiä tahi suopeoita taikka muita luonteensa puolesta yhdenkaltaisia, tekemän nämä tämmöiset hyviksi; niinkuin esimerkiksi Agathoni ja Homero ovat tehneet Akhilleyn ankaruuden esikuvaksi.[106] 15. Tätä pitää siis vaariinottaman ja paitsi sitä myös niitäkin aistintoja, mitkä eivät täytymyksestä ole runotaiteen kanssa yhteydessä;[107] sillä näihinkin katsoen voipi usein erehtyä. Mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme.
XVI luku.
Tuntemisvaihteen lajit.
Mitä tuntemisvaihde on, on jo edellä sanottu. Tuntemisen lajit ovat: ensiksi taiteettomin kaikista, jota kuitenkin useimmat neuvottomuudesta käyttävät, nimittäin tunteminen merkkien kautta. 2. Näistä ovat muutamat syntyperäisiä, niinkuin esimerkiksi "keihäs, jonka kantavat maankasvattamat",[108] tahi tähdet, joita Karkino "Thyesteesen" asettaa;[109] 3. toiset taas saatuja, ja muutamat näistä itse ruumiissa olevia, esimerkiksi naarmat, toiset ulkopuolella, esimerkiksi kaulaisia, ja, niinkuin "Tyrossa", veneestä tulleita.[110] 4. Näitä saattaa käyttää paremmalla tai huonommalla tavalla; niin esm. tunsi amma naarmasta Odysseyn toisella tavalla, toisella tavalla sikopaimenet; 5. sillä taiteettomammat ovat nämä uskon herättämiseksi aiotut, ja samaten myös kaikki senkaltaiset; mutta paremmat ne, jotka vastaiskäänteen kanssa yhteen sattuvat, niinkuin "Niptroissa".[111] 6. Toinen laji tuntemisesta on ruoilijan omat keksimät, jonka tähden tämmöiset tuntemisvaihteet ovatkin taiteettomia, esimerkiksi kun "Ifigeneiassa" Orestes tunnettiin Oresteeksi; sisar tunnettiin, näet, kirjeen kautta, mutta Orestes itse puhuu mitä runoilija tahtoo, mutta ei mitä taru.[112] 7. Senpä tähden onkin tämä lähellä mainittua virhettä, sillä hän olisi voinut kantaa muutamia tuntomerkkiäkin.[113] Samaten on myös "värttinän äänen" laita Sofokleen "Tereyssä".[114] 8. Kolmas laji tapahtuu muiston kautta, aistimisen avulla, kun jotain näkee, niinkuin Dikaiogeneen "Kyprioissa";[115] kuvaa nähdessään hän, näet, hyrähti itkemään. Samaten myös Alkinoo-kertomuksessa;[116] sillä kitarasoittoa kuullessansa ja muistellessaan hän itki; josta he tunnettiin.[117] 9. Neljäs laji syntyy päätelmän kautta, niinkuin "Khoeforeissa" siitä, että eräs samannäköinen oli tullut; kun, näet, ei kenkään muu kuin Orestes ollut samannäköinen, niin päätettiin hänen juuri tulleen. Niin myös sofista Polyeidon tekemä tuntemisvaihde Ifigeneian suhteen;[118] sillä todennäköistä oli, että Orestes päättäisi sisarensa olevan uhratun ja itsellensäkin siis yhtäläisen kohtalon olevan tarjona. Vieläpä Theodekteen "Tydeyssä"[119] se päätelmä, että, koska hän oli tullut muka löytääkseen poikansa, hän itsekin siis hukkuisi. Niin myöskin "Fineidaissa". Nähdessään, näet, paikan [mihin tulleet olivat], päättivät he sen kohtalon edessänsä olevan, että sallimus oli määrännyt heidänkin tähän kuolemaan, sillä juuri tähän paikkaan oli heidät ulospantukin. 10. Vielä on yksi laji syntynynnä teateri-yleisön[120] väärästä päätelmästä, niinkuin "Odyssey valelähettiläänä" nimisessä kappaleessa. Toinen, näet, sanoi tuntevansa joutsen, jota hän ei ollut nähnyt, toinen taas, luullen Odysseyn tästä jo hänen tunteneen, teki täten väärän päätelmän. 11. Paras tuntemisvaihde kaikista tulee kuitenkin itse tapauksista, kun äkkihämmästys nousee todennäköisistä asioista, niinkuin Sofokleen "Oidipossa" ja "Ifigeneiassa", sillä varsin todennäköistä on, että tämä tahtoo kirjeen antaa. Ja ainoastaan tänkaltaiset tuntemiset voivat tapahtua ilman merkittä ja kaulaisitta. 12. Näiden jälkeen tulevat tuntemiset päätelmän kautta.
XVII Luku.