Mitä runoilijan tulee runotarujen sepitsemisessä vaarinottaa.
Runotarut on runoilijan niin sepitseminen ja lausekeinolla niin valmisteleminen, että hän niitä mitä selvimmiten itse on näkevinään; sillä näin ikään kuin läsnäollen itse tapauksissa, huomaa, näet, tekijä parhaiten mitä milloinkin sopii, ja vastakohtakin jää häneltä täten vähimmin huomaamatta. 2. Todistuksena siihen on se, josta Karkinoa moititaan; Amfiarao oli, näet, temppelistä palannut, mikä seikka pysyi salassa näkijöiltä, jotka tätä eivät saaneet nähdä; ja sentähden kappale näytettäissä menikin kumoon, se kun ei katsojia miellyttänyt. 3. Niin paljon kuin mahdollista täytyy runoilijan siis sen ohessa mieleensä kuvata ulkonaisetkin muodot.[121] Sillä intohimojen alaiset ovat itse luonnoltaan uskottavimpia, ja vimmattu rajuaakin ja vihastunut raivoo luonnollisimmalla tavalla.[122] 4. Sentähden vaatii runoustaide taidokasta tahi vimmassa olevaa henkeä, sillä näistä taipuvat toiset helposti eri muotoihin, toiset ovat haltiokkaita.[123] 5. Aineet, olkootpa jo ennen tehtyjä tahi runoilijan keksimiä, pitää runoilijan itsen yleisesti järjestämän ja sitten välikertomuksilla varustaman. 6. Niin on minusta sana "yleisesti" ymmärrettävä, kuin esimerkiksi "Ifigeneiassa": Eräs neito oli uhrattavana, katosi näkymättömällä tavalla uhraavaisten silmistä, asetettiin toiseen paikkaan, jossa oli tapana uhrata vieraat jumalattarelle, sai täten tämän pappisviran. Vähän aikaa sen jälkeen sattui naispapin veli sinne tulemaan. Mutta se seikka, että jumala oli ennustanut hänen tuloansa sinne jostakusta syystä, se ei kuulu yleiseen; ja millä tarkoituksella, se sattuu kantatarun ulkopuolelle.[124] Ja kun hän, tänne tultuaan, kiini otettiin ja juuri oli uhrattavana, tunsi hän sisarensa, joko sillä tavoin kuin Euripides tahi niin kuin Polyeido antaa sen tapahtua, että hän, näet, todennäköisyyden mukaan lausuu, ei ainoastaan sisarensa vaan itsensäkin olevan uhrattavana; ja tästä pelastus. 7. Tämän jälkeen on sitten, kun nimet ensin ovat pantut, välikertomuksia asettaminen, 8. mutta sitä on vaariinottaminen, että välikertomukset ovat sopivia, niinkuin Oresteessa vimma, joka hänen valloitti, ja pelastus puhdistuksen kautta. 9. Draamoissa ovat välikertomukset lyhyemmät, mutta epopeaa saatetaan niillä pidentää. 10. Sillä Odysseian aine on pitkä: monta vuotta poissa oltuaan, Poseidonin turvassa, yksinänsä, vieläpä koti-asiain sillä kannalla ollessa, että kosijat tuhlasivat hänen omaisuuttansa ja väijyivät hänen poikaansa, tuli hän myrskyjen ajamana kotiin, tunsi muutamia, hyökäsi kosijain päälle, pelasti itsensä, mutta tappoi kaikki viholliset. 11. Tämä on itse aine, kaikki muu on välikertomusta.
XVIII luku.
Näytelmän solmiskelma ja kehitelmä.
Koko tragedia on osaksi solmiskelmaa, osaksi kehitelmää. Mitä ulkopuolella on, ja usein myös muutamat sen sisäpuolisista kohdista, on solmiskelmaa; kaikki muu kehitelmää. 2. Solmiskelmaksi sanon kaikki, mikä ulottuu alusta siihen paikkaan asti, joka on viimeinen, josta muutos tapahtuu [onnettomuuteen tahi][125] onneen päin; kehitelmä se, mikä muutoksen alusta ulottuu loppuun asti. 3. Niin on esimerkiksi Theodekteen "Lynkeyssä"[126] solmiskelma se, mikä on ennen tapahtunut, ja lapsen ryöstäminen; kehitelmä se, mikä murhasyytöksen perästä tapahtuu loppuun asti.
4. Tragedian lajeja on neljä; yhtä monta sanottiin myös sen osain olevan.[127] Ensimäinen laji on mutkallinen, jolla ymmärretään semmoinen tragedia, jonka kokonaisuus on vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. 6. Toinen laji on intohimoinen; esimerkiksi "Aiaat" ja "Ixionit". 7. Kolmas laji on luonteen-omainen; esimerkiksi "Ftiotiit" ja "Peley". 8. Neljäs on semmoinen kuin "Forkiit" ja "Promethey" ja ne, jotka Hadesta kuvaavat.[128] 9. Parhaasta päästä tulee koettaa kaikkia lajeja käyttää; mutta jos ei sitä taideta, niin etevimpiä ja useimpia, semminkin koska nvky-aikana runoilijoita moititaan; kun, näet, joka lajissa jo on hyviä runoilijoita ilmestynyt, niin vaaditaan, että jokaisen runoilijan pitäisi nämä kaikki voittaman juuri niissä lajeissa, missä mikin näistä on etevä. 10. Oikein on myöskin[129] kutsua tragedioja erilaisiksi tahi yhdenkaltaisiksi, ei juuri runotarun puolesta, vaan siihen katsoen, onko niissä samankaltainen solmiskelma ja kehitelmä. 11. Useat runoilijat solmeavat hyvin, mutta kehittävät huonosti; mutta kumpaistakin on aina huolella sepittäminen.
12. Muistaman pitää mitä jo usein on sanottu, •ettei tragediaa sovi sepitä epopean tapaan. Epopean-tapaiseksi sanon minä monitaruista sepitystä, niinkuin jos joku esimerkiksi käyttäisi koko Iliadin runotarua. 13. Täällä saavat, näet, runoelman pituuden tähden, osat sopivaisen suuruuden; mutta näytelmissä joutuu paljon enemmän kuin arvaisikaan hukkaan. 14. Todistuksena tähän on se, että jotka ovat aineeksi ottaneet Hion koko hävityksen, eikä ainoastaan osittain niinkuin Euripides "Niobe" nimisessä näytelmässään, eikä niinkuin Aiskhylo, kaikki ovat joko joutuneet häviöön, tahi huonosti kilpaillet;[130] sillä tästä ainoasta syystä myös Agathonikin joutui häviöön. 15. Vastaiskäänteissä taas ja yksinkertaisissa tapauksissa saavuttavat he ihmeellisesti mitä tarkoittavat; sillä tämä on tragillista ja herättää inhimillisiä tunteita. 16. Tämä tapahtuu kun viisas mutta pahanilkinen, niinkuin Sisyfo, petetään; ja urhollinen mutta epähurskas voitetaan. 17. Tämä onkin todennäköistä, niinkuin Agathoni sanoo; todennäköistä on, näet, että paljon myös tapahtuu todennäköisyyttä vastaan. 18. Ja laulajisto on pidettävä yhtenä näyttelijöistä ja osana kokonaisesta, ja itse toimintaan kuuluvana, ei niinkuin Euripideen tykönä, vaan niinkuin Sofokleella. 19. Muitten tykönä laulut eivät kuulu kantataruun paremmin kuin toiseenkaan tragediaan;[131] josta syystä he laulavatkin sisäänsovitettuja lauluja (εμβόλιμα), kun Agathoni ensiksi oli alkanut näin tehdä. Ja kuitenkin, mikä eroitus siinä on, jos laulaa sisäänsovitettuja lauluja tahi sovittaa lausejakson taikkapa kokonaisen välikertomuksen toisesta kappaleesta toiseen?
XIX Luku.
Mielenparsi ja sen osat.
Muista on siis jo puhuttu; jälellä on puhuminen lausetavasta ja mielenparresta.[132] 2. Mitä mielenparteen tulee, olkoon siitä lausuttuna niissä kirjoissa, jotka puheentaidetta koskevat; sillä tämän tieto-alan omaa se pikemmin on. 3. Mielen-parteen kuuluu, näet, se, mikä on puheen kautta vaikutettava. 4. Tämän osat ovat: osoittaminen, kehittäminen sekä mieliliikuntojen synnyttäminen, esimerkiksi säälin, tahi pelvon, tahi vihan ja muiden senkaltaisten liikuntojen; jopa myöskin suurentaminen ja pienentäminen. 5. Selvä on, että itse tapauksissakin täytyy näitä samoja muotoja[133] käyttää, kun on tarvis saada aikaan jotain säälittävää, tahi peloittavaa, tahi suurta, tahi todennäköistä. 6. Sen verran ne kuitenkin keskenään eroavat, että toisissa[134] tämän täytyy ilmaantua myöskin ilman näytelmällistä esitystä, kun se toisissa[135] on puhujan vaikutettavana ja puheen kautta herätettävänä. Sillä mikä olisi puhujan tehtävä, jos asiat itsestään näyttäisivät hupaisilta, eikä vasta puheen kautta? 7. Mitä lausetapaan tulee, niin on yksi tieteilemisen laji, nimittäin lausekeinon muodot, joidenka tunteminen kuuluu näyttelijä-taiteesen, niinkuin senkin tehtävään, joka tänkaltaista virkaa toimittaa, esimerkiksi mikä on käskyä, mikä on rukousta, mikä kertomusta, uhkausta, kysymystä, vastausta, ja muuta semmoista. 8. Sillä näiden tuntemisesta taikka tuntemattomuudesta ei tule runoustaiteelle mitään moitetta, jolla olisi jotain arvoa. Sillä minkä hairauksen arvelisikaan tapahtuneen siinä, mitä Protagoras nuhtelee, että runoilija muka, luullen rukoilevansa, käskee sanoessaan: