Kertomarunoudella pitää myöskin oleman samat lajit kuin tragedialla; sen täytyy, näet, olla yksinkertainen, tahi mutkallinen, tahi luonteen-omainen (ethillinen), taikka intohimoinen.[169] 2. Sen osatkin ovat, paitsi laulanto ja näytelmällinen laitos, samat; sillä vastaiskäänteitä, niinkuin myös tuntemisvaihteita ja kärsintöjä täytyy siinäkin löytyä. Samaten täytyy mielen-parsien ja lausekeinon olla hyvin tehtyjä. 3. Kaikkia näitä käyttää Homero sekä ensimmäisenä että täydellisesti. Sillä molemmista teoksistaan on hän tehnyt toisen yksinkertaiseksi ja intohimoiseksi, nimittäin Iliadin, toisen mutkalliseksi — sillä tuntemisvaihde siinä tuiki vallitsee — ja ethilliseksi, nimittäin Odysseian. Lisäksi hän on lausekeinossa ja mielenparressa voittanut kaikkia. 4. Mutta sepityksen pituuden ja runomitan kautta eriää kertomaruno.[170] 5. Pituuden sopivin rajoitus on tuo jo mainittu;[171] sillä sekä alku että loppu pitää oleman kerrallaan silmäiltävä. Tämä tapahtuisi, jos sepitykset olisivat vanhoja lyhyemmät, ja vastaisivat, yhdeksi kuulemis-eräksi aiottuin, tragediain tavallista lukumäärää. 6. Mitä laajentumiseen pituuden puolesta tulee, on kertomarunolla moni omituisuus; sillä tragediassa ei sovi kuvaella monilukuisia kohtia,[172] jotka yhtä aikaa tapahtuvat, vaan ainoastaan se osa niistä, mikä näkymön ja näyttelijäin osaksi tulee. Mutta epopeassa saattaa, syystä että se on kertomusta, panna monta seikkaa yhtä aikaa tapahtumaan, joidenka kautta, jos ne muuten siihen kuuluvat, ruouden jalous lisäypi. 7. Loistavuuden puolesta on sillä siis se etu, että se kuulijalle suopi vaihetusta ja sepitykseen tuottaapi monenlaisia välikertomuksia; sillä yhdenlaisuus pian kyllästyttää ja tekee, että tragediat ennen pitkää menevät kumoon. 8. Kokemuksen mukaan on sankaritaruinen runomitta ollut sopivin. Jos, näet, joku on tehnyt kertomarunollisen kuvailuksen toiseen mittaan taikka moniin mittoihin, niin on se sopimattomaksi havaittu; 9. Sillä sankaritaruisella runomitalla on kaikkein suurin vakavuus ja jalous, josta syystä se rakastaakin enimmin murteita ja metaforia; kertomarunollinen kuvailus on, näet, muita runsaampi. 10. Mutta jambinen ja nelimittainen runomitta ovat liikkuvaisia, toinen tanssiin toinen toimintoihin sopiva. 11. Vielä mielettömämpi olisi, jos joku ne sekoittaisi, niinkuin Khairemoni.[173] Sentähden ei olekkaan kukaan tehnyt pitkää sepitystä muulla mitalla kuin sankaritarullisella, vaan, kuten sanoneet olemme, opettaa itse luonto eroittamaan, mikä sille sopivaa on.[174]

XXV Luku.

Miten tulee kertoa perättömiä.

Homero ansaitsee kiitosta yhtä hyvin monessa muussa kohdassa, kuin myöskin siinä, että hän yksin runoilijoista tuntee, mitä hänen tulee tehdä. 2. Vähimmin pitää, näet, itse runoilijan lausuman; sillä ei hän sen puolesta ole kiivailija. Muut ne kaikki joka paikassa itse tunkeuvat näkyviin, ja kuvailevat vähän ja harvoin; mutta hän tuopi heti, lyhyen alkulauseen perästä, esiin miehen taikka vaimon taikka muun siveydellisen kohdan,[175] eikä koskaan mitään luonteetonta, vaan semmoisia joissa luonnetta on. 3. Murhenäytelmiin tulee panna ihmeellisiä; mutta kertomarunouteen sopii järjettömät. Siitä syntyy näet paraiten ihmeellisyys, kun emme näe toimivaa. 4. Sillä jos Hektorin vainoomista kuvattaisiin näkymöllä, niin se näyttäisi naurettavalta, kun, näet, toiset seisoisivat eivätkä vainoisi, toinen taas heitä kieltäisi päätänsä nyykäyttäin;[176] mutta kertomuksissa tämä ei tule näkyviin. 5. Ihmeelliset taas ovat hupaisia, jota todistaa sekin, että kaikki kertoessaan panevat lisää miellyttääksensä muka. 6. Paraiten on Homero myös muita opettanut perättömiäkin sopivalla tavalla kertomaan. Tämä tapahtuu väärän päätelmän kautta.[177] Sillä ihmiset luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös jälkimäisen olemisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi tapahtuminen; mutta tämä on väärin. Senpä tähden, jos edellinen on väärää, mutta toinen totta, täytyy senkin olla tahi tapahtua tahi lisäksi tulla; sillä kun tiedämme sen totta olevan, niin tekee mielemme väärän päätelmän, että edellinenkin muka on totta.[178] Esimerkkejä tähän saamme "Niptroista".[179] 7. Valitseman pitää myös mahdottomia todennäköisiä paremmin kuin mahdollisia uskomattomia. 8. Itse perustelmat eivät saa olla sepitetyt perättömistä osista, vaan paremmin olla mitään perätöntä sisältämättä; mutta jos ei tämmöisiä sattuisi saamaan, pantakoon se ulkopuolelle itse tarusepitelmää, niinkuin esimerkiksi se seikka, ett'ei Oidipo tuntenut miten Laio kuoli, mutta ei itse näytelmään, niinkuin "Elektrassa" ne, jotka Pythian juhlasta kertovat[180] tahikka "Mysoissa"[181] tuo, joka mykkänä tulee Tegeasta Mysiaan. 9. Naurettavaa on sanoa että kantataru täten hajoisi; sillä alusta alkaen ei ole ollenkaan tämmöisiä sepittäminen; vaan jos se kerran sepitetty on, ja jokseenkin järjelliseltä näyttää, niin täytyy myös järjettömyyttäkin suvaita. 10. Mitä järjettömiä tavataan Odysseian sepityksessä näyttäisivät nekin suorastaan kärsimättömiltä, jos kehno runoilija ne olisi tehnyt.[182] Vaan nyt runoilija ne peittää saattaen muilla hyvillä järjettömätkin mieluisiksi. 11. Lausekeino on huolella viljeltävä rauhallisissa paikoissa, joissa ei luonnetta eikä mieltä kuvata; toiselta puolen, näet, peittää myöskin liian loistava lausetapa luonteet ja mielenparret.[183]

XXVI Luku.

Moitteet ja niiden poistuminen.

Mitä moitteisin tulee ja niistä pääsemiseen, kuinka monta lajia ne ovat ja mitkä, tulee täten tutkijalle selväksi. 2. Koska runoilija, yhtä hyvin kuin maalaaja taikka mikä kuvantekijä tahansa, on kuvailija, niin täytyy hänen kolmesta aina kuvaella yhtä: joko mitä oli taikka on, tahi miksi sanotaan ja luullaan, taikka minä oleman pitäisi. 3. Näiden kertominen aikaansaadaan lausekeinolla, murteilla ja metaforilla. Monta muutakin intolausetta löytyy runollisessa lausetavassa, sillä tämmöisiä me sallimme runoilijoille.[184] 4. Paitsi sitä ei olekkaan sama oikeuden ohje valtio-tieteellä ja runotaiteella, eikä myöskään millään muulla taiteella ja runotaiteella.[185] 5. Itse runotaiteessa voi tapahtua kahdenlainen virhe: toinen itse luontoon toinen sivukohtiin koskeva.[186] 6. Jos, näet, joku ottaisi kuvaellakseen jotain mahdottomuutta,[187] niin se on virhe taiteen itse luontoa vastaan; mutta jos yritys on oikea,[188] vaan hevosta esitetään molemmat oikean puolen jalat yhtä aikaa ojentavaksi, tahi jotain muuta, mikä missäkin taiteessa virheenä on, esimerkiksi lääke-tieteessä tahi muussa, niin tämä, vaikka kuinka mahdottomia laadittaisiin, ei ole virhe itse luontoa vastaan. 7. Sentähden on mitä näissä asioissa on nuhdeltu, tältä kannalta tarkastaen poistettava. Ensiksikin on virhe tehty, jos semmoista sepitsee, joka itse taiteelle on mahdotonta. 8. Mutta oikein se on, jos se saavuttaa taiteen oman tarkoituksen. Tämä tarkoitus on jo mainittu: jos se, näet, täten tekee itse päätarkoituksen tahi jonkun muun osan vaikuttavammaksi. Esimerkiksi Hektorin vainoominen. 9. Mutta jos tarkoitus olisi voitu paremmin tahi kehnommin saavuttaa, ja virhe olisi näihin nähden tehty itse taidetta vastaan, niin se tosin ei ole oikein; sillä, jos vaan mahdollista on, ei saa ylimalkaan missäkään kohden virhettä tehdä. 10. Tuleepa sekin kysymykseen, mitä vastaan virhe on tehty, itse taidetta vaiko jotain muuta sivukohtaa vastaan. Vähäpätöisempi on, näet, se jos joku ei tiedä, ettei naarashirvellä ole sarvia, kuin jos hän sen kehnosti maalaisi. 11. Jos taasen sitä moititaan, ettei kuvattu ole totta, [niin siihen sopii vastata:] senlaista kuitenkin, minlaisena sen oleman pitäisi; sanoihan esimerkiksi Sofokles esittävänsä ihmiset senkaltaisiksi, kuin niiden pitäisi oleman, mutta Euripideen senkaltaisiksi kuin ovat; tällä tavalla tästä moitteesta on pääseminen. 12. Jos ei näitä kumpaisiakaan sovi esiin tuoda, niin sanottakoon, että ihmiset sitä siksi sanovat, niinkuin esimerkiksi kaikki, mitä jumaliin koskee. 13. Saattaa kyllä tapahtua, ettei näin sanotut ole parempia,[189] eikä tosiakaan; mutta, niinkuin Xenofanes sanoopi, näistä ei satu olemaan tietoa. 14. Saattaapa ne kehnompiakin olla, mutta kuitenkin todenperäisiä, esimerkiksi mitä aseista sanotaan:

Pystyssä keihäät,
Maassa varsien päät.[190]

Sillä semmoinen oli tapa silloin, niinkuin vielä nytkin Illyrialaisilla. 15. Jos taas tulee puheeksi, onko joku jotain hyvin vai huonosti puhunut tai toimittanut, ei tämä ole tarkastettava ainoastaan itse tehtyyn tahi sanottuun katsoen, onko se arvoisaa vai huonoa, vaan myöskin toimittajan tahi puhujan suhteen, keneltä, milloin, kenelle ja mistä syystä se on tehty, esimerkiksi suuremman hyvän saavuttamiseksi tahi suuremman pahan estämiseksi. 16. Mitä lausekeinoon tulee, niin on se tarkastamalla selitettävä, esimerkiksi murteellisuudella:

ούρήας μεν πρώτον,