Kotimainen suomenkielinen kirjallisuutemme onneksi tosin ei ole riutumallaan; se on siheen liiaksi nuori, jonka tähden se vielä pysyykin tuoreena ja vireänä. Mutta vanhan ajan klassillisilla teoksilla on ylentäväinenkin voima suurien aatteittensa ja ylevien ajatustensa rikkauden vuoksi. Klassillisten teosten omistamisella laventaa itsekukin kansa näky-alaansa ja rikastuttaa aate- ja kieli-varastoaan, puhumattakaan niiden yleisesti tunnustetusta n.k. muodostavaisesta merkityksestä.
Tältä kuullulta olen katsonut tätäkin teosta, arvellen vaivani palkituksi, jos olen voinut kotimaiselle kirjallisuudellemme tuoda vähintäkään hyötyä ja edistymisen aihetta. Siihenkin katsoen kuinka köyhä meidän suomenkielinen kirjallisuutemme on klassillisen ajan teoksista, arvelin arvoisaksi lisäykseksi Aristotelesta saamista kirjallisuutemme omaksi, jos pienenkin teoksen kautta. Se verraton vaikutus, minkä Aristoteles on melkein kaikissa tieteiden eri haaroissa tehnyt, ja se maine, joka on kiintynyt hänen nimeensä, on, arvelin, suomenkieliselle käännökselle mistä hänen kirjasestansa hyvänsä antava pysyvän arvon.
Kaikista Aristoteleen kirjoista kuuluisimpia on hänen Runousoppinsa, jolla onkin kaunotieteen ja erittäin runotieteen historiassa ollut suuri merkitys, jopa merkillisyyskin. Se on sen ohessa Aristoteleen kansantajuisimpia kirjoituksia ja tarjoo semmoisena runsasta nauttimisen ainetta kaikille sivistyneille. Ilmoittaessaan erästä uutta, Ueberweg'in tekemää, käännöstä tästä kirjasta sanoo saksalainen arvostelija muun muassa: "Es ist ein Bedürfniss in unserer Zeit, wo man die Errungenschaften der Wissenschaft zum Gemeingute des Volkes erheben und dadurch die Bildung und Gesittuug immer mehr zu verallgemeinen strebt, eine Schrift wie die vorliegende, durch Uebersetzung und Erklärung möglichst weiten Kreisen verständlich zu machen" (ks. Heidelberger Jahrb. d. Lit. Juni-Heft. 1870).
Mitä selvempi on, että mailman historiassa Kreikkalaiset ovat olleet se kansa, jonka helmoissa kauneudeutunne on kauniimmassa muodossaan ilmestynyt ja kauniimmalla tavalla muodostunut taiteen eri haaroissa, sitä tärkeämpi on tieteelle saada selville ne aatteet ja määritykset, jotka teoriallisesti perustivat tätä kaunotaiteen harjoitusta. Samassa määrässä tärkeämmäksi tuli siitä syystä Aristoteles, joka oli tämän kanneutta harrastavan taiteilija-kansan etevin ajattelija ja filosofi, ja joka sen lisäksi eli juuri siihen aikaan, jolloin kreikkalainen taide oli päässyt korkeimpaan kukoistukseen. Esthetikan historiassa onkin Aristoteles nimi, jota ei tieteellinen kauneus-opin tutkija koskaan voi jättää huomaamatta. Senpä tähden onkin Aristoteleen Runousoppi — Aristoteleen koko kauneusopin päälähde — aina ollut tutkinnon alainen kirja. Semmoisena se on paljon meluakin saanut toimeen. Tunnettu, näet, on kuiuka franskalainen n.k. klassillinen koulu ilman mitään syytä otti perusteeksi muka Aristoteleen Runousopin, kun tahtoi puolustaa omaa keksimää oppiansa n.k. "kolmesta draamallisesta yhteydestä". Tutkimus on kyllä todeksi näyttänyt, että Aristoteles on tähän oppiin syytön. Mutta Runousopissa oli sittenkin jälellä kylläksi aivan tärkeitä aineita, jotka houkuttelivat estheetikkoja ja filosofeja yhä uudistettuihin tutkimuksiin. Erittäin ahkeria ovat tässä, niinkuin muillakin aloilla, Saksalaiset olleet. Vuosi vondelta ilmestyy vielä eri tutkimuksia tästä kirjasta, toinen toista laveampi.
Näin on Aristoteleen Runousoppi synnyttänyt varsin suuren kirjallisuuden — ehkä suuremman kuin mikään muu Aristoteleen teos, ja kaikissa tapauksissa laveamman kuin kaikki ne kirjat yhteen, joita Aristoteles itse on ikinänsä kirjoittanut. Kirjan yksityisistäkin paikoista on äärettömän paljon kirjoitettu ja muutamat eri kohdat, niinkuin esm. oppi murhenäytelmän pnhdistavaisesta voimasta, ovat, kuten eräs mainio meikäläinen kirjailija sanoo, saaneet "läkki-virtoja vuotamaan". Mutta sittenkin löytyy valitettavasti vielä muutamia ei niinkään harvoja kohtia, joita hämäryys vielä peittää.
Tätä hämäryyttä lisäävänä syynä on kirjan suuri vaillinaisuuskin. Pintapuolisinkin katsaus on, näet, kylliksi vakuuttamaan lukijata, ettei kirja ole alkuperäisessä muodossa, vaan ainoastaan tähteinä meille säilynyt. Syyksi tähän vaillinaisuuteen kerrottiin ennen erästä juttua, jonka mukaan märkä ja kosteus muka olivat Aristoteleen kirjoja pilanneet. Aristoteleen kuoltua olivat käsikirjoitukset muka joutnneet Theofraston ja Neleyn käsiin, joittenka elosta erottua Neleyn perilliset panivat ne säilytettäviksi kostean maan-alaiseen kellariin, jossa saivat maata liki 200 vuotta (muutamat sanovat 190, toiset 130 vuotta), minkä ajan perästä eräs Apellikoni ne sieltä löysi ja uudestaan kirjoitutti, sen verran kuin niitä silloin vielä tahdottiin lukea. Tämän Apollikonin kirjasto tuli sittemmin sullan kautta Romaan, jossa grammaatikko Tyrannioni oli käsikirjoituksen järjestänyt, korjannut ja täydellisentänyt.
Tarkempi tutkinto ei ole ottanut uskoaksensa tämän jutun todenperäisyyttä. Mutta koska kieltämätöntä on, että kirja nykyisessä muodossaan on typistetty, oli tähän todennäköinen syy keksittävä. Moitittua vaillinaisuutta on koetettu selittää monella eri tavalla.
2. Selitykset Runousoppi-kirjan nykyisestä muodosta.
Vaikeus löytää uskottavia syitä sai ensiksi matkaan kieltämisen: koko kirja ei olekkaan Aristoteleen omaa tekemää, arvelivat tutkijat. Vaan koska kirja muinaisuudessa yleiseen katsottiin Aristoteleen omaksi, eikä voitu kieltää, että se kuitenkin on Aristoteleen mukainen, oli se sentään jollain tavalla asetettava yhteyteen Aristoteleen kanssa.
Näitä seikkoja sovittaaksensa arveli sentähden muutamat, että joku peripatetisen koulun oppilas olisi, kauan Aristoteleen jälkeen mutta kuitenkin ennen kolmatta vuosisataa j.Kr., kirjan kokoonpannut sillä tavoin, että hän Aristoteleen tekemästä saman-aineisesta kirjasta otti ja kirjoitti ulos mitä hän katsoi sopivaksi ja tiedon-arvoiseksi jopa itsekkin siihen uutta lisäsi. Sen teki oppilas muka siitä syystä, että hän katsoi Aristoteleen kirjan kokonaisenaan sopimattomaksi ja hyödyttömäksi aikalaisillensa, kun, näet, kirja toiselta puolen sisälsi liian paljon, toiselta puolen liian vähän. Näin esin. Ritter. — Toiset taas arvelevat, että joku Aristoteleen omista oppilaisista muka on opettajan suullisesti tehdyistä esittelyistä itsellensä muistoksi piirtänyt mitä hänelle kuului hupaiselta taikka muutoin tiedon-arvoiselta. Näitä muistoonpanoja oppilaan ei muka ollut aikomus julkaista. Mutta kun sittemmin Aristoteleen kirjoja ruvettiin ahneemmasti kysymään, olivat nämä muitten Aristoteleen kirjoitusten seassa joutuneet Alexandrian kirjastoon ja siten tulleet tutuiksi. Näin Stahr.