Näillä arveluilla ei kuitenkaan ole tukevaa perustusta. Kaikkea todennäköisyyttäkin vastaan on jo se seikka, että niin tuo keksitty ulosnoukkija eli excerptori kuin myös tuo luultu muistoon-kirjoittaja olisivat olleet niin lyhytmielisiä ja yksinkertaisia, että olisivat säilyttäneet semmoisia Aristoteleen omasanaisia lauseita kuin esm. "komediasta tahdomme sittemmin puhua" (V, 12 — vaikk'ei mitään puhetta siitä sittemmin seuraa); "näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata" (IV, 22); "komedia on, niinkuin sanoimme" (V, 1); "mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme" (XV, 15.); ja muita samankaltaisia lauselmia, jotka eivät ensinkään sovi toiselle eikä toiselle. Tavallista enemmän typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä osoittaisi sekin, että excerptori taikka muistoonpanija olisivat kokonaan jättäneet pois niin hupaisia ja painavia oppeja kuin esm. komediasta ja intohimojen puhdistuksesta, vaikka Aristoteles itse näihin viittaa toisissa kirjoissaan — komediaan esm. Rhet. I, 11. sekä II, 18. ja intohimojen puhdistukseen Polit. VIII, 7. —, mainitsematta vielä sitäkin, että dityrambi- eli lyyrillinen runous on tykkänään pois jätetty.

Näistä poiketen ovat muut oppineet Runousoppi-kirjan nykyisen vaillinaisen muodon suhteen jakauneet kahteen eri mielipiteesen, kumpasetkin tunnustaen sen Aristoteleen omaksi — jota oman-peräisyyttä tuskin enään sopiikaan millään tieteellisellä perustuksella kieltää, koska uudempi kielitutkinto on todeksi näyttänyt, että Runousoppi-kirjassa viljelty kieli pitää yhtä Aristoteleen muissa kirjoissa viljellyn kielen kanssa (ks. Teiohmüller Aristotelische Forsch. I. Beiträge zur Erklärung der Poetik des Arist., Vorrede s. IX).

Toinen mainituista mieli-piteistä — jota esm. Hermann puolustaa — on se, että nykyinen Runousoppi-kirja on Aristoteleen ensimäiuen suunnitelma eli alkupiirros, jota hän vasta sopivassa tilaisuudessa aikoi täydentää ja tarkemmin korjata, joka aikomus sittcmmou, syystä tai toisesta, jäi täyttämättä. Toiset katsovat kirjaa katkelman tapaiseksi jäännökseksi eräästä laveammasta ja täydellisemmästä kirjasta.

Edellistä mielipidettä vastaan sotii useat lauseet itse teoksessa, niinkuin esm. "Näissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, jolla saavat kuvailuksen aikaan" (I, 14); "Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä on puhuttu", (XXII, 20); "Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, j.n.e. — — olkoon siis tämä lausuttuna." (XXVII, 16) y.m. — mitkä lauseet kaikki viittaavat johonkuhun täydelliseen ja päätettyyn teokseen, eikä suunnitelmaan. Paitsi sitä viittaakin Aristoteles itse tähän Runousoppi-kirjaansa niinkuin johonkuhun täydellisiä selityksiä sisältävään teokseen (ks. main. p. Polit. VIII, 7 ja Rhet. I, 11 ja II, 18).

Todenmukaisempi ja nähtävästi oikea on sentähden se mielipide, joka pitää Runousoppi-kirjaa jonakuna jäännöksenä suuremmasta teoksesta. Tämän arvelun kanssa sopivat kaikki mainitut lauseet hyvin yhteen. Selitystä vaatii ainoastaan se kysymys, kuinka kirja on joutunut näin katkonaiseksi. Huomattavaa tässä kohden on kuitenkin se, ettei tämä kirja ole ainoa Aristoteleen teoksista, joka on vaillinainen. Uudempi kritiikki on, näet, niin ikään vaillinaisiksi huomannut esm. Ethica Nicomachica, Politica ja Metaphysica teokset, vaikka kyllä ei samaan määrään (ks. Teichm. m. t. Vorr.). Ja eipä näin ole ainoastaan Aristoteleen kirjain laita; turmeltumisen kohtalo on, valitettavasti, tullut niin monelle muullekkin klassillisen ajan teokselle osaksi. Muistaminen onkin kuinka helposti vanhan ajan kirjat saattoivat tällä tapaa joutua vaillinaisiksi. — Sitä vastoin puolustaa tätä arvelua se seikka, että laveampi teos runousopista, joka teos oli kahteen osaan jaettu, on ollut vanhan ajan tiedossa, ja että Aristoteles itse siihen viittaa nimillä "εν τοΐς περί ποιητικής", "εν τοΐς περί ποιήδεως" (ks. mm. pp. myös Rhet. III, 1. 2. 18 y.m.).

Itse vaillinaisuuskin näkyy todistavan tätä arvelua. Kun esm. Aristoteles, Luku V. 12, sanoo: "Komediasta tahdomme sittemmin puhua", niin on myös luonnollista, että hän todella tästä vasta puhuikin. Turhaan haemme kuitenkin jotaan paikkaa, jossa hän olisi ottanut asian puheeksi. Mutta laiminlyömiseksi Aristoteleen puolelta sitä ei voi selittää, semminkin kun hän itse Rhetorikassa tähän viittaa, sanoen tässä kylliksi osoittaneensa kuinka monta lajia naurettava on. Kuinka olisi hän voinut niin lyhyellä selityksellä, kuin mikä löytyy Poet. Luku V, suorittaa niin aivan tärkeän opin, kuin oppi komediasta, josta hän ei tee täydellistä määritystäkään, vaikka hän kyllä, Luk. XXII, sanoo kylliksi puhuneensa draamallisesta runoudesta s.o. sekä tragediasta että komediasta. Vaillinainen on niin ikään intohimojen puhdistuksen oppi. Eipä myöskään oppi runouden kolmannesta eli lyyrillisestä lajista saisi jäädä semmoisesta kirjasta, joka ottaa varta-vasten pulmaksensa runousopista. Ja kuitenkaan tästä ei puhuta paljon mitään. Mihin jäivät niin ikään kaikki lupaukset, joita tekijä kirjan alussa lausuu? Kaikki nämä tekevät todennäköiseksi, että kirja on jäännöksenä Aristoteleen laveammasta kirjasta.

3. Runousoppi-kirjan sisältö.

Aristoteleen poetika jakaupi luonnonmukaisesti kolmeeu eri jaksoon.

Ensimaiseen jaksoon kuuluvat Luvut I-V, joissa Aristoteles puhuu taiteesta yleiseen ja sen jakaumisesta eri taiteisin, ja erittäinkin runotaiteen eri lajeista:

I. Taiteiden erilaisuudesta kuvailuskeinon, kuvattavan esineen ja
kuvailusmuodon mukaan, a) Kuvailuskeinot.
II. b) Kuvattavat esineet.
III. c) Kuvailusmuoto.
IV. Kuvailuksen synnyttämät syyt ja miten runous jakaupi
eri laljeihin.
V. Komediasta sekä kertomarunon ja murhenäytelmän erilaisuudesta.