Toisesssa jaksossa, Luvut VI-XXII, puhutaan murhenäytelmästä:
VI. Murhenäytelmästä ja sen kuudesta osasta: kantataru, luonne,
lausekeino, mielenparsi, näytelmällinen laiton ja laulanto.
VII. Tapauksien kokoonpanemisesta ja minlainen se oleman pitää.
VIII. Itse kantatarusta.
IX. Runoilijan tehtävistä ja mikä hänen eroittaa historioitsijasta.
X. Kantatarujen eri lajeista.
XI. Vastaiskäänteistä ja tuntemisvaihteista.
XII. Näytelmän ulkonaisista osista.
XIII. Mitä murhenäytelmän kokoonpanem isessa on vaariin otettava
henkilöiden suhteen.
XIV. Mitenkä peloittavia ja säälittäviä on hankkiminen.
XV. Mitä luonteisin tulee.
XVI. Tuntemisvaihteen lajeista.
XVII. Mitä murhenäytelmän itse kokoonpanemisessa on vaariin
otettavaa, sekä runoilijan omaisuuksista.
XVIII. Murhenäytelmän solmiskelemisesta ja kehittelemisestä.
XIX. Mielenlaadusta ja sen lajeista.
XX. Lausekeinosta ja sen osista.
XXI. Nimisanasta ja sen lajeista.
XXII. Lausekeinon kelvollisuudesta.
Kolmannessa jaksossa, johon kuuluu Luvut XXIII-XXVII, puhutaan erittäin kertomarunollisuudesta.
XXIII. Kertomarunosta ja sen erinkaltaisuudesta historiallisen
kertomuksen suhteen.
XXIV. Kertomarunon yhteisyydestä murhenäytelmän kanssa sekä sen
erinkaltaisuudesta sen suhteen.
XXV. Miten runous paraiten voi käyttää perättömiä.
XXVI. Moitteista runoutta vastaan sekä miten niistä on pääseminen.
XXVIII. Miten kertomaruno eroaapi näytelmästä sekä mikä niistä
on arvoisampi.
4. Aristoteleen kauneus-oppi yleiseen.
Aristoteleen runousoppia ei voi käsittää eriksensä hänen muista teoksistaan. Runousoppi on yhteydessä koko hänen viisaustieteensä kanssa ja on erittäinkin osana hänen kauneusopistaan. Mahdollisuutta myöden lyhyin silmäilys Aristoteleen kauneusoppiin yleiseen lienee tässä tarpeen, saadaksemme oikean käsityksen niistä hajallisista kauneusopin tähteistä, jotka kohtaavat meitä Poetika kirjassa.
Vaikka Runousoppi on Aristoteleen kauneusopin päälähde, niin se ei kuitenkaan ole ainoa lähde, eikä sen ohessa myöskään millään muotoa täydellinen. Aristoteles ei ole kirjoittanut mitään täydellistä kauneusoppia. Esthetika eri tieteenä on nuori eikä ollut vielä Aristoteleen aikana olemassa. Ne tärkeät eikä suinkaan aivan niukat tutkimukset, joita Aristoteles niinkuin Platonikin teki kauneudesta ja taiteesta, ovat sentähden haettavat ja kokoon pantavat heidän monista eri teoksistaan. Runousopin jälkeen tärkein lähde on Aristoteleen kirja kaunopuhetaiteesta, "Retorika", sen jälkeen kirjat "Politika" ja "Ethika", jonka ohessa myöskin "Problemit" ja "Metafysika" antavat tietoja asiasta.
Itse kauneudesta Aristoteles ei ole tehnyt mitään tieteellistä määritystä. Kauneuden luonnosta antaa hän kuitenkin jokseenkin selviä viittauksia. Itse kauniilla pitää oleman suuruutta ja rajoitusta, se ei saa olla ylen suuri, niin ettei sitä voisi helposti kerrallaan silmätä, eikä myöskään ylen pieni. Kaksi kohtaa pitää löytymän kaikessa kauniissa: järjestystä (τάξις) ja tasasuhtaisuutta (συμμετρία). Kaikki kauniin osat pitää myös oleman niin järjestettyinä, ettei toinen osa tule ainoastaan toisen perästä, niinkuin ajassa ainakin, vaan niin että kaikki osat orat toisiinsa niin olennollisesti perustetut ja kiinitetyt, että, jos yksi niistä jätetään pois taikka pannaan toiseen paikkaan, koko yhteys hajoaa. Itse kauniin on siis oleminen yhtenä ja kokonaisena, eikä kuolleena yhteytenä, vaan elävänä, elimellisenä (organisena) yhteytenä, jotta se, samalla tapaa kuin eläin, jossa on kaikki organillisesti järjestetty, tekisi omituisen vaikutuksensa.
Kauniin ilmestyminen taideteoksissa perustuu ihmishengen omaan luontoon. Ihmishengelle omituista on, näet, kuvailemisen halu ynnä iloitseminen kuvailuksista, mitkä molemmat hengen omaisuudet saavat taide-toimen matkaan. Vaikka iloitseminen kuvailuksista on ihmiselle luonnonperäistä, tulee sen lisäksi vielä toinenkin syy: oppimisen halu. Siitä syystä, näet, iloitsevat ihmiset kuvailuksista, että he näistä oppivat. Nähdessään kuvia joutuu, näet, ihminen miettimään, mitä mikin on, ja sillä tapaa hän oppii.
Nämä ovat ne yleiset syyt, jotka perustavat taide-tointa, ja jotka semmoisina löytyvät kaikissa ihmisissä. Mutta koska kaikki ihmiset eivät sentään ole taideniekkoja, niin tarvitsevat he taiteilijaksi päästäksensä vielä muita erityisiä omaisuuksia. Näitä on kaksi: runo- eli taidevimma (μανία) sekä taidokkaisuus eli talangi (εύφυΐα). Kaikki taideniekat ovat siis joko runousvimmaan taipuvaisia taikka taidokkaita ja saavat semmoisina taideteoksia toimeen, sillä näistä joutuvat edelliset, runousvimman alaiset, helposti haltioihin, jälkimäiset taas taipuvat helposti eri muotoihin.