Kaunotaide ja sen toimi on itse luonnoltaan mukailusta (μίμησις). Kun taideniekka kuvailee, niin hän oikeastaan mukailee. Tämä mukaileminen ei kuitenkaan ole paljasta jälittelemistä. Taiteilija ei mukaile ainoastaan ulkonaista luontoa ja sen monenkaltaisia ilmestyksiä, vaan myöskin oman kuvituksensa sisällistä mailmata. Ja näitä mukaellessaan hän ei orjallisesti jälittele, vaan kuvailee vapaasti. Kolmesta kuvailus-laadusta täytyy, näet, taiteilijan aina valita yksi: hänen täytyy kuvaeltaviansa kuvaella joko semmoisiksi kuin no todellakin ovat tai olivat, taikka semmoisiksi kuin niitä sanotaan elikkä arvellaan, taikkapa semmoisiksi kuin niiden oleman pitäisi. Hyvän taideniekan tulee noudattaa hyvien maalaajien esimerkkiä. Kun, näet, nämä tekevät jonkun kuvan, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta jalostuttavat eli idealiseeraavat sitä sen ohessa. Taideteoksen korkeimpana määrääjänä on siis perikuva eli ideali.
Eri taiteilijain eri hengen-taipumuksen johdosta syntyy näin muodoin kolme eri kuvailus-laatua: taiteilija tekee kuvaelmiansa joko samankaltaisiksi taikka paremmiksi taikkapa huonommiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Nämä kuvailus-laadut ilmestyvät joka taiteessa. Niiden eri aineiden mukaan, joilla taiteilija kuvailee kuvailtaviansa jakaupi kaunotaide erityis-taiteisin. Näitä kuvailemis-aineita on kuusi: muoto (σχήμα), väri (χρώμα), polento (ρυϑμός), ääni (φωνή), sana (λόγος) ja sointu eli sävel (άρμονία). Tästä syntyy yhtä monta erityis-taidetta: 1. Kuvanveistotaide, joka kuvailee muodoilla; 2. Maalaustaide, joka kuvailee värillä; 3. Tanssitaide, joka kuvailee polennolla (ja muodoilla); 4. Näyttelijätaide, joka kuvailee äänellä (ja muodoilla); 5. Säveltaide eli Musiikki, joka kuvailee säveleellä eli soinnulla ja 6. Runoustaide, joka kuvailee sanalla. Ainoastaan nämä kuusi taidetta ovat kaunotaiteita, joidenka yhteinen luonto elikkä olento on mukailus. Sitä vastoin esm. Rakennustaide ei ole kaunotaide, sillä se ei mukaile mitään. Se ei myöskään voi saadaa ilmi niitä esineitä, jotka ovat kaikkien kaunotaiteiden varsinaiset esineet, nim. toimintoja (πράξeίς), luonteita (ήϑη) ja himoja (πάϑη, kärsinnöt). Niin ei myöskään Kaunopuhetaide, jolla on varsinainen tarkoituksensa kaunotaiteen ulkopuolella, eikä myös Voimistelutaide.
Mitä kaunotaiteen tarkoitukseen tulee, niin on se kahdenlainen. Koska taiteen alku on luonnonmukaisesti perustettu ihmishenkeen, jolla hengellä on halu kuvaolla, halu iloita kuvaelmista ja halu kuvaolmain kautta oppia, niin on taiteen syvin tarkoitus tyydyttää juuri tätä ihmishengen tarvεtta. Taiteilija ei siis kuvaile jotain muuta ulkonaista tarkoitusta varten, hän kuvailee itse kuvailemisen vuoksi, ja taiteen korkein tarkoitus on siis itse taide. Tämä on taiteen, niin sanoaksemme, absolutinen tarkoitus. — Mutta taide voi tämän päätarkoituksensa ohessa myöskin tyydyttää muita sivu-tarkoituksia. Taiteen vaikutus ihmisissä on, näet, ylipäänsä kolme lajia. Se vaikuttaa sekä huvia (ήδονή) ja siveydellistä liikutusta (ήϑος) että puhdistusta (κάϑαρσις), ja voipi täten sekä yksityisen ihmisen elämässä että valtiossakin ajaa myös käytännöllisiäkin tarkoituksia. Puhdistusta vaikuttavana sopii taide laveasti käytettäväksi ja voipi matkaan saada paljon hyvää. Semmoisena voi sitä käyttää lääkitys-keinonakin. Tunnettu, näet, on, miten tarun mukaan muinaisuudessa moni synkkämielisyyteen ja hurmoksiin joutunut tuli parannetuksi musiikin kautta. Taide herättää myös siveydellisiä tunteita ja mielenliikutuksia ja voipi sen kautta paljon vaikuttaa varsinkin nuorison kasvatuksessa. Huvia vaikuttavana taide taas sulostuttaa inhimillistä elämätä, ja voipi olla keinona korkeimman maallisen autuuden eli onnellisuuden (ευδαιμονία) saavuttamiseksi, jopa myös kohtana eli momenttina. Tämmöisten vaikutusten ja niistä seuraavan hyödyn matkaan saattaminen on taiteen käytännöllinen ja sivu-tarkoitus.
Nämät ovat pääkohdat Aristoteleen Esthetikassa, jonka oppien totuutta Lessing on vertaillut Euklideen elementtien pitäväisyyteen. Täydellisin on Aristoteleen oppi runotaiteesta — tämän kirjan aine. Lyhykäisiä selityksiä itsekustakin sen pääkohdasta annetaan asian-omaisessa paikassa.
5. Käännöksen perusteet.
Se alkuteksti, jonka olen pannut käännöksen perustukseksi, on Didot'n suuri kollektioni-painos kreikkalaisista mestariteoksista: "Scriptorum Graecorum Bibliotheca. Parisiis, Editore Ambrosio Pirmin Didot, Instituti Franciae Typographo", jonka kauniin ja kalliin keräelmä-painoksen neljä ensimäistä niosta sisältää Aristoteleen opera omnia, ja tuli ulos, ensimäinen nios 1848, toinen 1850, kolmas 1854 ja neljäs 1857. Tämä teksti, jota kehumisella mainitaan useimmissa oppineissa aikakauskirjoissa (ks. nykyään esm. Revue Critique 1870 N:o 10), noudattaa niin tarkkaan kuin mahdollista käsikirjoituksia, turmeltuneissa paikoissa näitä parantaen parhaitten lähteitten perustuksella. Yhtäpitäväisyyden puolesta lähestyy teksti Bokkerin mainiota imperiali-painosta, jota se paikoittain korjaa.
Mitä käännökseen tulee, olen koettanut niin uskollisesti kuin mahdollista seurata alkutekstin, ei ainoastaan sanoja ja lauseita, vaan lauserakennustakin. Tällä luulen voittaneeni sen, että käännös parhaiten kuvastelee alkuperäisen omituista luontoa, joka usein ilmaupi määrättynä välistäpä melkein karkeanakin lyhyytenä ja teeskentelemättömänä suoruutena.
Perustukseksi pantua tekstiä olen ylipäänsä noudattanut. Ainoastaan semmoisissa paikoissa, joissa se joko ei anna mitään taikka minun mielestäni väärää käsitystä, olen kääntänyt muiden lukulajien mukaan, joita lukulajeja itsekussakin paikassa aina mainitsen.
Koska sen ohessa olen tarkoittanut antaa jonkunlaista yleistä käsitystä lukulajien monenkaltaisista erilaisuuksista, olen tärkeimmissä paikoissa maininnut toisistaan enimmiten eroavaisia lukulajeja. Erittäin olen aina maininnut Bekkerin ja Hermannin lukulajeja, koska nämä voivat olla esimerkkeinä suurimmasta varovaisuudesta ja suurimmasta rohkeudesta alkutekstin muuttamisen suhteen.
Käännökseen sovitetut muistutukset ovat parhaasta päästä asiain-selityksiä, jotka tarkoittavat selväksi tehdä runousopin ja sen kanssa yhteydessä olevain asiain eri kohtia, jotta myöskin ne, jotka eivät ole muinaisuuteen erittäin tutustuneet, voisivat hyödyksensä lukea Aristoteleen runousoppia. Käännös tehtiin jo moniaita vuosia sitten. Vaikka muutetut tieteelliset harrastukset ovat estäneet minua varsinaisesti seuraamasta tähän kuuluvaa kirjallisusutta, on tämä viivytys kuitenkin ollut sille suureksi hyödyksi, koska teos nyt ilmestyy melkoisessa määrässä uudistuneena. Yliopiston kirjaston hoitajan suosiollisen avun kautta olen ollut tilaisuudessa saamaan hyväkseni käyttää erään nykyisimmän Aristoteleen-tutkijan, G. Teichmüller'in, erityis-tutkiutoja tästä kirjasta. Nämä varsin arvokkaat tutkinnot ovat vakuuttaneet minua siitä, että viime-aikuiset ahkerat tutkimukset, kuinka paljon uutta ne muutoin ovatkin ilmi saaneet, eivät kuitenkaan pää-asian suhteen ole saaneet mitään muutosta toimeen Aristoteleen runousopin käsittämisessä.