[184] Runoilijalle myönnämme, sanoo Arist., käyttää semmoisia lauseita ja sanoja, joita emme käytä tavallisessa ja jokapäiväisessä puheessa.
[185] Hermann, joka arvelee kummalliseksi, että Arist. muka olisi sanonut valtioviisaudella ja runoustaiteella ei olevan samat ohjeet, jota ei kukaan järjellinen ihminen väitäkkään, ehdottelee luettavaksi ποιητικής και τής ύποκριτικής = runoustaiteella ja esittelys- elikkä näyttelijä-taiteella.
[186] Virhe on siis kahdenlainen: olennollinen, joka loukkaa taiteen itse olentoa ja luontoa, ja satunnainen, joka loukkaa sivukohtia ja satunnaisia seikkoja.
[187] Hermannilla on: κατ' άδυναμίαν, joka pää-asiassa on yhtä: jotain, mihin taide ei kykene.
[188] Käsikirjoitusten käyttämää μή on Hermann muuttanut μήν sanaksi, joka meistä onkin oikeampi.
[189] Nim. kuin olevaisuns, todellisuus. Mitä me mistäkin puhumme, esm. jumaloista, saattaa kyllä olla huonompaa, kuin mitä se toden perästä on, jopa saattaa valhettakin olla, mutta kuitenkin sopii semmoisia puolustaa tuolla Xenofaneen käyttämällä lauseella: "eipä sitä tiedä". — Tämän paikan olen kääntänyt Hermannin parannuksen mukaan: άλλ' έτυχεν, ώσπερ Ξενοφάνης, ου σαφή τάδε, kosk'ei sanat άλλ' οu φaσι τάδε anna mitään ymmärrystä.
[190] II. Χ. 152. Syyksi minkä tähden keihästen alapuoleenkin pantiin kärki mainitaan (Eustathio) sitä, että kerran yksi keihäs, yöllä kaatuen kumoon, oli kanssansa vetänyt maahan koko läjän, josta kauhea meteli sitten nousi.
[191] Iliad. I. 50. Kreikkalainen sana ούyρεύς merkitsee, näet, kumpaistakin.
[192] Iliad. X. 31.6.
[193] Iliad. IX. 202.