Kaksi syytä näkyy yleensä synnyttäneen runouden, ja molemmat ovat ne luontoperäisiä. 2. Sillä kuvaileminen on ihmisissä lapsuudesta saakka syntyperäistä, (ja juuri sen suhteen eroaa ihminen muista elävistä että hän on kuvailevaisin ja saapi ensimäiset tietonsa kuvailuksen kautta) niinkuin myöskin se, että kaikki iloitsevat kuvaelmista. 3. Todistuksena siihen on se, mikä tämmöisten teosten johdosta tapahtuu; sillä, joita semmoisinaan vastenmielisesti näemme, niiden kuvaelmia katselemme mieluisesti, jos ne ovat hyvästi tehdyt, niinkuin esimerkiksi ylenkatsottujen eläinten ja kuolleitten muotoja. 4. Syynä tähän on taas se,[25] että oppiminen on mitä hupaisinta ei ainoastaan filosofeille, vaan myös muillenkin, vaikka oppimisen halu näissä viime mainituissa kestää lyhyemmän ajan. 5. Sentähden, näet, iloitsevat ihmiset kuvia nähdessään, että heidän sopii, katsellessaan, oppia ja miettiä mikä mikin on, esimerkiksi että tämä on se tahi se; 6. sillä jos ei ole kuvailtua ennen sattunut näkemään, niin ei itse kuvailusmäärä tuota huvitusta,[26] vaan täydellisyys tahi väri taikka joku muu senkaltainen seikka. 7. Ja kun luontoomme kuuluu kuvaileminen, sointu ja polento, (— että runomitat ovat osia polennosta on selvä —) niin ovat vanhastaan ne ihmiset, jotka luontonsa puolesta tähän ovat olleet parahiten sopivia, synnyttäneet runouden, suorapäisistä kokeistaan, näitä vähitellen kehittäen.[27] 8. Jaknantuipa sitten runous runoilijain omituisten luonteiden mukaan; sillä totisemmat kuvailivat kelvollisia töitä ja kelvollisten ihmisten toimintoja, mutta kevytmieliset halpojen, tehden ensiksi soimausrunoja, samaten kuin toiset ylistys- ja kiitos-runoelmia. 9. Homeroa aikaisemmista emme tunne ketään, joka olisi tämmöistä runoelmaa runoellut, vaikka kyllä on luultava, että niitä on useitakin ollut; 10. mutta Homerosta alkaen niitä löytyy, niinkuin esimerkiksi tämän "Margites"[28] ja senkaltaiset kappaleet, joissa myös, kuten niille sopikin,[29] jambinen runomitta ilmaantui. Sentähden sanotaankin tätä nyt jambiseksi, että he tällä runomitalla soimasivat toisiansa (ίάμβιξον). 11. Ja näin tuli vanhoista muutamat sankarirunoelmain muutamat jambein runoilijoiksi. 12. Niinkuin Homero näytti olevan paras runoilija arvoisan runolaadun alalla (sillä yksinään on hän siinä, ettei hän tehnyt kuvailuksiansa ainoastaan hyvin, vaan myös draamallisiksi),[30] niin oli hän myös ensimäinen, joka toi esiin komediankin muodot näytelmän tapaan esittäen, ei soimauksia, vaan naurattavia; sillä mitä Iliadi ja Odysseia ovat tragedian suhteen, samaa on "Margites" komedian suhteen. 13. Mutta kun tragedia ja komedia olivat ilmaantuneet, niin muuttuivat myös ne, jotka omituisen luontonsa mukaan antausivat jommallekummalle runouslajilie, mitkä jambein tekijäin sijasta komedian runoilijoiksi, mitkä taas epopeantekijäin sijasta tragedian harjoittajiksi, syystä että näiden[31] muodot ovat edellisiä suuremmat ja arvoisemmat. 14. Vaan tutkimus siitä, onko tragedia nyt jo laatujensa puolesta tarpeenmukainen vai eikö, tarkasteltakoon sitä itsensä puolesta taikka teateriin katsoen, se on eri asia.[32] 15. Alusta ne siis olivat äkkimietteisiä, niin tragedia kuin komediakin; edellinen syntyi dityrambien, jälkimäinen falloslaulujen alottelijain kautta, mitkä viimemainitut laulut vielä nytkin useissa kaupungeissa pysyvät arvossa,[33] ja ne laajentuivat aikaa voittaen sillä tavoin, että yhä tuotiin esiin mitä selvästi huomattiin niihin kuuluvaksi; 16. Ja monen muutoksen alaiseksi jouduttuaan seisahtui tragedia, kun oli omituisen luonteensa saanut. 17. Ja Aiskhylo oli ensimäinen, joka saattoi näyttelijäin lukumäärän yhdestä henkilöstä kahdeksi, ja joka vähensi laulajiston lauluja sekä antoi puheenvaihtelolle ensimäisen sijan; vaan kolme näyttelijää ja näytelmäpaikan maalaamisen toimitti ensin Sofokles. 18. Mitä sen suuruuteen tulee, niin kohosi se vasta myöhään arvoonsa noista pienistä jumalaissaduista ja naurattavasta lausetavastaan, se kun, näet, oli saanut alkunsa ilkkurunoudesta; ja runomitta muuttui nelimittaisesta jambiseksi.[34] 19. Ensiksi käytettiin, näet, nelimittaista, syystä että runous oli ilkku-aineinen ja tanssiin enemmin sovitettu; mutta kun haastelo ilmausi, keksi luonto itse soveliaan runomitan, sillä kaikista runomitoista on jambinen puheenvaihteloon sopivin. 20. Todistus siihen on se, että me jokapäiväisessä puheessa keskenämme parhaasta päästä puhumme jambeja; mutta kuusmittaisia harvoin ja ainoastaan poikettuamme tavallisen puheen soinnusta. 21. Sitten [keksi luonto] myös joukon välikertomuksia ja muuta semmoista, kuten kaikkien näiden koristeiden kerrotaan vähittäin järjestyneen.[35] 22. Näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata.

V luku.

Ilvenäytelmä. Kertoma- ja murhenäytelmä-runouden eroitus.

Komedia on, niinkuin sanoimme, halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin että naurettava on osa rumasta.[36] 2. Naurettava on, näet, hairaus ja rumuus, joka on kivuton eikä turmiollinen. Niin on esimerkiksi nauruttava naamari suorastansa jotaan rumaa ja väänneltyä ilman kivutta.[37] 3. Tragedian muutokset ja kenen kautta ne tapahtuivat, se tosin ei ole tietämättömyyteen joutunut, mutta komedian ovat joutuneet, syystä ettei tätä alusta alkain harrastettu; sillä vasta myöhään varusti arkhontti ilvelaulukunnan, vaan ennen sitä toimittivat sitä vapaa-ehtoiset.[38] 4. Vasta kun se oli jonkunmoisia muotoja saanut, mainitaan sen runoilijoita. Mutta ken naamarit toimitti tahi puheet, tahi suuremman näyttelijä-luvun ja muut semmoiset, sitä ei tunneta; 5. mutta Epikharmo ja Formis alkoivat sepittää yhtenäisiä kantataruja. Alusta tuli tämä siis Sikeliasta.[39] 6. Vaan Athenalaisista oli Krates ensimäinen, joka, jambisen lajin heitettyänsä, alkoi sepitä yleisiä puheenvaihteloita ja runotaruja.

7. Paitsi paljaan runomitan ynnä puheella toimitetun kuvailuksen suhteen noudattaa kertomarunous tragediaa siinä, että se on kuvailus arvoisista; mutta ne eroovat toisistaan sillä tavoin, että epopealla on yksinkertainen runomitta ja että se on kertomusta.[40] S. Lisäksi eroo se pituutensakin puolesta; sillä tragedia pyrkii, jos mahdollista, päättymään yhteen vuorokauteen tahi ainoastaan vähän siitä poikkeamaan, mutta epopea on aikansa puolesta määräämätön; tässäkin kohden se siis eroopi.[41] 9. Alussa tehtiin kuitenkin tämän suhteen samoin tragedioissa kuin kertomarunoelmissakin. 10. Osat taas ovat joko yhtäläiset taikka tragedialle omituiset. 11. Joka siis ymmärtää tragedian arvon tai halpuuden, se ymmärtää myös epopean. Sillä mitä kertomarunoelmalla on, se on myös murhenäytelmällä, mutta kertomarunoudessa ei löydy kaikkia mitä murhenäytelmärunoudessa on. 12. Vaan kuvailemisesta kuusjalkaisella runomitalla, niinkuin myös komediasta tahdomme sittemmin puhua.

VI Luku.

Murhenäytelmä ja sen osat.

Nyt tahdomme tragediasta puhua, kun olemme esiin tuoneet sen, edellisestä johtuvan, luonnon-määrityksen. 2. Tragedia on siis arvoisan ja täydellisen sekä tarpeeksi suuren toiminnan kuvailus, joka on suoritettu miellyttävällä, kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla kielellä, ja, toimivain eikä kertomuksen avulla, pelvon ja säälin kautta vaikuttaa puhdistusta näissä mieli-aloissa.[42] 3. Miellyttäväksi sanon sitä kieltä, jolla on polentoa, sointua ja säveltä;[43] 4. eri osia myöden sovittamiseksi sitä, että muutamia osia toimitetaan ainoastaan runomitoilla, toisia taas laululla. 5. Ja koska kuvailusta suoritetaan toimimalla, niin täytyy ensiksikin yksi kohta tragediasta olla itse näytelmällinen laitos; sitten laulanto ja lausetapa; sillä näiden kautta suoritetaan kuvailus. 6. Lausetavalla ymmärrän itse runomitallisten säkeiden sepittämisen;[44] ja mitä säveltämiseen tulee, niin on koko sen voima tunnettu.[45] Vaan koska toimintaa kuvaellaan ja tätä toimitetaan toimivaiston kautta, mitkä välttämättömästi luonteensa ja mielensä puolesta ovat jonkunlaisia (sillä näiden kautta sanomme myös toimintojenkin jonkunlaisiksi tulevan), niin tulee löytymään kaksi toimintain perustetta: mieli ja luonne,[46] ja näitä myöden kullakin on menestys taikka ei. 8. Mutta kantataru on toiminnan kuvailusta, sillä kantataruksi sanon tapauksien yhteensovittamisen; ja luonne se, minkä nojalla sanomme toimivaisten olevan tuon tahi tämän laatuisia; mieli taas se, jonka kautta he puhuessaan osoittavat jotain taikka ilmoittavat ajatuksiansa. 9. Kaiken tragedian peruskohtain täytyy siis olla kuusi, joittenka mukaan tragedia on milloin minkin kaltainen. Nämä peruskohdat ovat: kantataru, luonne, lausetapa, mielenparsi, näytelmällinen laitos ja sävellys. 10. Kaksi näistä peruskohdista ovat ne keinot, joilla kuvaillaan;[47] yksi muoto, miten kuvailus tapahtuu;[48] ja kolme ne esineet, joita kuvataan;[49] eikä sillä paitsi näitä ole mitään peruskohtaa. 11. Näitä, niin sanoakseni, muotoja ovat useat runoilijat käyttäneet; sillä jokaisella murhenäytelmällä on näytelmällinen laitos, luonne, kantataru, lausetapa, sävellys niinkuin myöskin mielenparsi.[50] 12. Mutta etevin näistä on tapausten yhteensovittaminen; sillä tragedia ei ole kuvailus ihmisistä, vaan toiminnasta, elämästä ja onnesta (onnettomuuskin on toiminnassa); ja tragedian tarkoitus on toiminta, eikä laatu.[51] Luonteitten puolesta ovat, näet, ihmiset erinkaltaisia,[52] mutta toimintain puolesta onnellisia taikka päin vastoin. 13. Senpä tähden he eivät toimi kuvaellaksensa luonteita, vaan toiminnat käsittävät myöskin luonteet. Niin ovat siis tapaukset ja kantataru tragedian päätarkoitukset; ja päätarkoitushan onkin kaikista painavin. 14. Tähän tulee vielä ettei tragediaa voi saada aikaan ilman toiminnatta, vaan kyllä ilman luonteitta; 15. sillä useimpain viime-aikuisten runoilijain tragediat ovat luonteettomia, ja ylipäänsä ovat useat runoilijat samanlaatuisia, niinkuin esimerkiksi myös maalareista Zeuxis on tämän laatuinen Polygnoton rinnalla; sillä Polygnoto on hyvä luonteenkuvaaja, mutta Zeuxiin maalauksessa ei ilmaannu luonetta ollenkaan.[53] 16. Ja jos paitsi tätä joku laatisi perätysten hyvin sepittyjä, luonteita kuvaavia puheita, lausetapoja ja mielenparsia, niin hän kyllä tekee sitä,[54] mikä tragedian asiana sanottiin olevan; mutta paljoa enemmin tekee tätä kumminkin se tragedia, joka vähemmin käyttää näitä, mutta jolla on kantataru ja yhteensovitettuja tapauksia. 17. Tämän jälkeen etevin niitä keinoja, joittenka kautta tragedia vaikuttaa mieleen, on osa kantatarusta, nimittäin vastaiskäänne (peripeteia) ja tuntemisvaihde (anagnorisis). 18. Todistuksena tähän onkin se, että niiltä, jotka runoilemiseen ryhtyvät, ennen onnistuu lausetavan ja luonteiden tarkka suorittaminen, kuin tapausten yhteensovittaminen; niin esimerkiksi melkein kaikki alkaavaiset runoilijat. 19. Alku siis ja ikään kuin koko tragedian henki on kantataru, vaan sen jälkeen tulee luonteet. 20. Samoin tapahtuu myöskin maalauksessa; sillä jos joku maalaisi kauniimilla väreillä sikin sokin, niin hän ei ilahuttaisi samassa määrässä, kuin jos hän liidulla piirustaisi kuvan.[55] 21. Sillä tragedia on kuvailus toiminnasta ja sen kautta parhaasta päästä myös toimivista. 22. Kolmas on mielenparsi. Tähän kuuluu taito puhua mitä mahdollista ja sopivaa on; mikä seikka puheitten pitämisessä erittäin on valtio- ja puhetaiteen asiana. 23. Sillä vanhat panivat toimivaiset puhumaan valtiolliselta kannalta, mutta nykyiset puhetaiteelliselta.[56] 24. Luonne on se, joka ilmoittaa mimmoiset aikeet jollakulla on;[57] josta syystä ei luonnetta olekkaan semmoisissa puheissa, joissa ei laisinkaan löydy mitään, jota puhuja haluaisi tahi välttäisi. 25. Mieli taas on se, jonka kautta osoitetaan mitenkä joku asia on, tahi mitenkä se ei ole, elikkä jolla yleiseen jotain näytetään. 26. Neljäs on sanojen lausetapa. Lausetavalla ymmärrän, kuten jo ennen on sanottu, sanoilla selittämisen, jolla niin runomittaisessa kuin suorasanaisessakin muodossa on sama voima. 27. Jälellä olevista on viides, laulanto, etevin huvituskeinoista. 28. Ja näytelmällinen laitos taas on kyllä mieltä viehättävä, mutta taiteettomin, ja runoustaiteelle vähimmin omituinen. Sillä tragedian voima pysyy myös ilman näyttelemättä ja näyttelijöittä. Paitsi sitä on näyttölaitoksen valmistelemisessa koneenkäyttäjän taito painavampi kuin runoilijan.

VII Luku.

Mimmoinen tapauksien yhteensovittaminen pitää oleman.