Lopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen. Siitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä illallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli kuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen ja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin rakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka elämänilo aritmetiikan.
Rouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että hän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu oli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen Bursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.
"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry", hän sanoi.
"Ei yhtään hätäillä", vastasi Denry. "Mitä! Viinihän on lopussa!
Katsotaan, olisiko kaapissa lisää."
Sukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi jälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa kädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.
"Hurraa!" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen sitä; "herra Cecil Wilbrahamin malja!"
Siinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.
Sitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.
"Hyi! Mitä se on?" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.
Äiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa pidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti: