Maanantaina ostettiin molempia lehtiä varsin levottomina. Jokainen paloi halusta saada tietää, mitä kummankin toimitus sanoisi.
Mutta ei kummassakaan lehdessä ollut ainuttakaan sanaa koko asiasta. Molemmat olivat päättäneet pitää suunsa; kumpikin pelkäsi. Merkkitorvi pelkäsi, ettei se hätätilassa voisikaan todistaa itseään syyttömäksi siihen rikokseen, että joukko poikia oli narrattu vankeuteen paahdetun juuston ja kuuman hillon avulla. Merkkitorven oli myöskin otettava huomioon pahasti kolhaistu arvokkuutensa; moisille haavoille on äänettömyys paras hoitotapa. Päivälehteä pelotti monikin seikka. Se oli itse asiassa ajanut kullatut vaununsa yli kaikkien kymmenen käskyn. Sitä paitsi se oli voittanut helposti tuossa suurenmoisessa kiistassa. Se oli tavattoman tietoinen kunniastaan.
Denry lähti Blackpooliin, epäilemättä kasvattamaan partaansa.
Todistukseksi Päivälehden siveellisestä ja aineellisesta voitosta mainittakoon, että pian sen jälkeen tiedusteli neljä varakasta miestä Päivälehden yhtiön osakkeita. Ja tähän se juttu muuten loppuikin. Sillä nämä henkilöt, jotka hankkivat itselleen etuoikeuden osake-enemmistöön, olivat Merkkitorven lähettämiä. Näillä aseilla varustettuna Merkkitorvi teki sovinnon kilpailijansa kanssa ja tappoi sen sitten molemminpuolisesta suostumuksesta. Sen kuolema ei maksanut niinkään vähää, mutta kuitenkin vähemmän kuin vuoden voiton Merkkitorvesta. Denry arveli "saaneensa rokkiinsa". Mutta sydämensä syvyydessä hän iloitsi siitä. Hän oli nähnyt liian huolestuttavan vilahduksen sanomalehtimiestoiminnan vaivoista ja vaaroista halutakseen jatkaa sitä. Hän oli voittanut loistavasti kilpailussa, ja hänelle moiset voitot olivat itse elämää. Hänen velikultamaineensa oli paljoa suurempi kuin konsanaan ennen. Jos häntä olisi haluttanut, niin hänet olisi valittu alahuoneeseen juhlakulkueensa ja Martinmessu-juhlansa voimasta.
Hiukan häveten yhtiökumppaninsa liioitteluja herra Myson palasi
Manchesteriin.
Ja Merkkitorvi ryhtyi jälleen yksinoikeutenaan hallitsemaan neljännesmiljoonan ihmisen mielipiteitä, eikä sen kimppuun ole sen koommin milloinkaan hyökätty.
X LUKU.
Konnantyö.
I.
Kun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti olevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä automobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti ajamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän rakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi ilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei ollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa sävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei vieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka he kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui eikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun kasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: "Jaa, eipä olekaan hullumpaa vasta-alkajalta." Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä tilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä sitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva Cotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta tämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua kädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry kiusoitteli häntä — ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry sai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun sisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen etuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia ystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta ei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin Nellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli häntä aina kunnioittavasti "herraksi".